Kreikan eurojäsenyys - syyllisten etsintä leimaa kaikki päättäjät

Keskustelua Kreikan velan hoidosta sävyttää - varmasti perustellusti - syyllisten etsintä. Samalla vaaditaan päitä vadille Kreikan hyväksymisestä euroon vuonna 2000. Kuten aina, syylliseksi voi joutua myös syyttömät. Lopulta syyllisiä ovat kaikki jollain tavoin Kreikan euroon liittymisessä mukana olleet EU-päättäjät. Keskusteluun on tietenkin nostettu myös euron perustaminen ja Suomen euroon liittyminen. Eduskunnassa keväällä 1998 käyty keskustelu ei  saa korkeita tyylipisteitä. Pääministeri Paavo Lipponen (sd.) ajoi euroon liittymisen Suomen osalta läpi poliittisin argumentein luottaen laajapohjaisen hallituksensa yhtenäisyyteen. Turvallisuuspoliittinen argumentti oli sinänsä poliittisista argumenteista pätevin sen hetken olojen näkökulmasta. Mutta euro ei ole NATO, mikä on tullut selväksi vuonna 2015.  Monet johtavat suomalaiset euroajattelijat korostivat vuosia, miten euro vahvistaa unionia myös turvallisuusyhteisönä. Tämän näkemyksen arvostelijat löytyivät EU:n lukuisista vastustajista ja toisaalta NATO-jäsenyyden harvoista kannattajista. Jälkimmäisten joukossa euroon liittymistä tosin ei vastustettu, ainoastaan kritisoitiin varovaisesti siihen liittyneitä suurellisia turvallisuuspoliittisia odotuksia. 

Mielipidetiedustelujen nojalla eurohanke olisi kansanäänestyksessä todennäköisesti kaatunut 1998. Suomi oli kuitenkin hyväksynyt EU-jäsenyyden kansanäänestyksellä, eikä uutta kansanäänestystä hevin kannattanut järjestää. Eri asia on, antoiko hallitus liittymisen yhteydessä lupauksia, joita se ei toteuttanut. Yksi tällainen lupaus liittyi työmarkkinoiden joustavoittamiseen. Toinen siihen, että Suomi huolehtii, että euroalueella noudatetaan sovittuja kriteereitä. On vaikea myöntää, että molemmista lupauksista livettiin.

Epäonnistuiko Suomi heti aluksi siinä, että se oli hyväksymässä Kreikkaa euroon vuonna 2000? Etsittäessä syyllisiä Kreikan euroon liittymiselle, vastakkain ovat lähinnä suurten jäsenmaiden silloiset hallituspuolueet, joiden kimpussa ovat silloiset oppositiopuolueet. Liitttokansleri Angela Merkel kritisoi vasta 2013 edellistä sosiaalidemokraattista liittokansleria, Gerhard Schröderia siitä, että tämä oli aikanaan tukenut Kreikan liittymistä eurojärjestelmään. Arvostelu kohdistuu  myös EU-komissioon. Valtiosihteeri Raimo Sailas totesi 2011, että komissio teki virheitä, kun se ei oivaltanut Kreikan manipuloivan talouden tunnuslukuja. Saksalainen Stern-lehti paljasti vasta 2012, että Eurostat oli varoittanut komissiota Kreikan tarjoamien tunnuslukujen ongelmista, mutta komission vastuuvirkamies oli ongelmille viitannut kintaalla.  Sternin paljastus osoittaa, että ainakin läpinäkyvyyttä  tulisi vahvistaa Kreikan velkakriisin hoidossa. Talouskomissaari Olli Rehn (kesk.) totesi puolestaan 2012 , että Kreikkaa ei olisi pitänyt ottaa mukaan euroalueeseen. Arvosteliko hän tässä myös komissiota, jäi epäselväksi.

Läpinäkyyvyyden puute on tullut uudelleen esille, kun Stern-lehden tutkivan journalismin päällikö Hans-Martin Tillack on kaivanut esille talvelta 2000 Schröderin ja tämän kreikkalaisen sosialistikollegan Kostas Simitisin kirjeenvaihtoa. Viime helmikuussa julkaisemassaan blogissa Tillack paljastaa yksityiskohtia kirjeenvaihdosta, jonka julkistamista lehti oli tivannut. Simitis saa Schröderiltä ymmärrystä, miksi kaikkia euroon liittymiseen kuuluvia yksityiskohtia ei tule saattaa julkiseksi, koska se aiheuttaisi suuria sisäpoliittisia vaikeuksia hallituspuolueelle, ja ”voisi pelottaa yksityisiä investoijia”. Tillack valittaa kuitenkin, että Merkelin hallinto oli estänyt julkaisemasta osia kirjeenvaihdon sensitiivimmistä sisällöistä. Tillack on varma, että sekä Berliinissä että Brysselissä tiedettiin ilman muuta, että Kreikan talous oli ”kuralla”, kun maan euroon liittyminen oli valmistelussa. On siten jokseenkin varmaa, että tämä tieto oli myös Helsingissä ja valtiosihteeri Sailaksella. 

Vuonna 2000 vastuussa olleet puolustautuvat  Saksassa ja Ranskassa nyt korostamalla, että vaikka Kreikan talouden tilan kehnous oli tiedossa, ei tämän pienen Balkanin valtion euroon liittymisen kielteisiä seurausvaikutuksia tajuttu realistisesti. Olisiko tässä myös Lipposen hallituksen  ja valtiovarainministeriön silloisten virkamiesten kannalta parempi selitys tapahtumille, kuin vyöryttää vastuu muiden, yksinomaan komission niskaan? Tosin suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa vastuunkanto on perinteisesti vaikeaa.Tillack nostaa läpinäkyvyyden näkökulmasta esille myös muita Kreikan euroon liittymiseen kytkeytyneitä ja salattuja seikkoja. Useiden virkamieslähteiden mukaan Schröder sai Kreikan suosiolliseksi Turkin EU-jäsenyysneuvotteluille, kun Saksa oli valmis runnomaan Kreikan euroratkaisun läpi EU:ssa. Tillack kytkee euroratkaisuun myös Saksan ja Kreikan väliset aseostot, jotka alkoivat kukoistaa Kreikan euroon liittymisen jälkeen. Kreikka osti velaksi panssareita ja sukellusveneitä Saksasta, sattumoisin niistä tuotantolaitoksista, jotka sijaitsivat demareiden kannatuksen kannalta tärkeillä alueilla. Toisin sanoen Schröderin vihjataan saaneen vastapalkkion Kreikan tukemisesta. Tässä lähteenä on kreikkalainen liikemies, mistä saksalainen Süddeutsche Zeitung julkaisi tietoja heinäkuussa 2014. Näitä tietoja ei Schröder ole suostunut kommentoimaan, mutta ei myöskään kansliaministerinä vuonna 2000 toiminut Merkelin hallituksen nykyinen ulkoministeri Frank-Walter Steinmeier. 

Turkin EU-neuvottelujen aloitus ajoittuu Suomen EU-puheenjohtajuuskauden loppumetreille. Olisikin perusteltua tietää, mitä pääministeri Lipponen tiesi mahdollisista Schröderin hallinnon asekauppoihin liiittyneistä kytköksistä, tuskin mitään, kun Suomi otti poliittisen riskin, ottaessaan aktiivisen roolin Turkin EU-neuvottelujen käynnistämisestä joulukuussa 1999. Turkin EU-jäsenyyden käynnistämisestä tuli Lipposelle merkittävä arvostuksen lisä, mikä peitti alleen kesällä 1999 pidetyn Länsi-Balkanin huippukokouksen, jonka järjestämistä hän oli kulisseissa jostain syytä vastustellut. Ehkä siksi, että se oli ollut SDP:n syrjäyttämän presidentti Martti Ahtisaaren projekti. 


Muitakin syitä voi olla sille, että Lipposen hallituksessa eivät demarit pitäneet myöskään Kosovon rauhanprosessista ja Serbian presidentti Slobodan Milosevicin kohtelusta, kuten myöhemmin ulkoministeriksi noussut Erkki Tuomioja (sd.) asian vahvisti helmikuussa 2000. Schröder kävi Suomessa näyttävästi tukemassa Lipposta vaalikampanjassa 2002. Vuonna 2015 molemmat ovat venäläisen Gazprom-energiayhtiön palveluksessa: Lipponen Nordstream-kaasuyhtiön konsulttina ja Schröder yhtiön hallintoneuvoston puheenjohtajana. Politiikassa palvelukset ja vastapalvelukset ovat arkea. EU:n kansalaisten on kuitenkin tiedettävä merkittävimpien päätösten taustat. Kreikan euroon liittyminen on tällainen päätös, miksei myös se, miksi Lipponen ajoi läpi Turkin EU-jäsenyysneuvottelujen aloituksen ja vastusti Sarajevon huippukokousta 1999.

Toinen osa syyllisten etsintää liittyy velkakriisin hoitoon ja etenkin sen pitkittymiseen. Kreikan kriisillä ei ole vain taloudellisia seurausvaikutuksia. Kriisi on heikentänyt EU:n kykyä vastustaa Venäjän voimapolitiikkaa, hoitaa Välimeren alueen siirtolaiskriisiä ja tarjota tehokkaampaa apua Syyrian sodan taltuttamiseksi. Näillä kaikilla asioilla on suoraan merkitystä Suomen turvallisuudelle. Toisaalta Kreikan  kriisi on ollut perussuomalaisille eräänlainen kannatukselle hunajaa.  Ulkoministeri Timo Soini (ps.) taisi todeta, että Kreikka ei voi irtaantua EU:n juottokoneesta. Jos Kreikan kriisi ratkaistaisiin, menisikö perussuomalaisilta vähitellen oma  juottokone tukkoon? Politiikassa on paljon paradokseja ja siinä toimii ennen muuta ironian inhottava lainalaisuus, mistä amerikkalainen politiikan filosofi Reinhold Niebuhr on kirjoittanut lukuisia teoksia. Suosittelen hänen tuotantoaan lämpimästi  kesälomalukemiston joukkoon suomalaiselle polittiselle eliitille, jossa on tapahtunut jopa hieman vaihtoakin.

Jälkiviisaus on tietenkin merkittävin viisauden laji. On kuitenkin niin, että Kreikan velkakriisille on esitetty alusta alkaen myös muita ratkaisuja kuin ne, joita on viisi vuotta varmasti myös perustellusti noudatettu. Berkleyn yiliopiston arvostettu professori Barry Eichengreen on esittänyt toistamiseen, että mikäli vuonna 2010 Kreikan osalta olisi toimeenpantu välttämättömät velkajärjestelyt  ja reformit, EU olisi voinut päästä kaksvun uralle aiemmin ja suoritua muista vaativista ulkopoliittisista tehtävistä paremmin (ks. blogi 7.7.2015). Eichengreen tarkastelee Euroopan ongelmia amerikkalaisten silmälasien takaa. Joskus asiat hahmottuvat kauempaa kuitenkin paremmin, mutta varmasti myös Eichengreeniä voidaan syyllistää jos ei muusta niin jälkiviisaudesta, vaikka näkemykset oltaisiin esitetty jo 2010. Jatkossa syyllisiä haettaessa tulilinjalla on helposti - oikein tai väärin - nimenomaan Saksan liittokansleri Merkel. Hänen ja monien muiden europoliitikkojen poliittinen tulevaisuus saattaa riippua kesän 2015 tapahtumista. Kreikan velkakriisi on vihdoin käännekohdassa, koska päätös puoleen tai toiseen on väistämättä edessä.