Kaksi erilaista tulkintaa Suomen asemasta heijastuneet ulkopolitiikkaan - muutos käynnissä

Joulun alla tasavallan presidentti Sauli Niinistö kutsui eduskunnassa olevien puolueiden puheenjohtajat keskusteluihin Mäntyniemeen. Mediassa puhuttiin presidentin jälki-istunnosta. Presidentti Niinistön mukaan tapaamisessa etsittiin yhteistä ulkopoliittista näkemystä. Erikseen presidentti korosti, että ”pöydän ääressä kukaan ei ole esittämässä NATO-jäsenhakemusta. Toisaalta emme halua sulkea itseltämme pois sitä mahdollisuutta”. 

Presidentin toteamus saattoi yllättää, koska julkisessa keskustelussa yksikään puoluejohtaja ei ollut esittänyt jäsenyyden hakemista. Jopa ne, jotka ovat olleet asiassa aktiivisia, ovat korostaneet, että ”aika ei ole sopiva jäsenyyshankkeelle”. Tällä tarkoitetaan, että Ukrainan kriisin ja Krimin Venäjään liittämisen jälkeen ei haluta aloittaa prosessia, joka saattaisi lisätä jännitystä Suomen ja Venäjän välille. Lisäksi hakemuksen jättäminen kertoisi avoimesti muulle maailmalle, että Suomi kokee olevansa sotilaallisesti uhattuna. Edellinen tasavallan presidentti Tarja Halonen ei toimikautenaan löytänyt ainuttakaan syytä, joka olisi puoltanut jäsenyyttä, kuten hän viimeisissä puheissaan korosti. Niinistö muutti tätä linjausta, koska hän sai kaikkien puoluejohtajien tuen näkemykselle, että NATO-jäsenhakemusta ei suljeta pois turvallisuuspolitiikan vaihtoehdoista.

Toinen Niinistön tapaamisen syy saattoi liittyä myös Suomen Venäjän suhteisiin. Julkisessa keskustelussa oli syksyllä 2014 ollut esillä nimenomaan suhde Venäjään. Krimin anastus alkoi hajottaa ulkopoliittista yhteisymmärrystä. Oli ryhdytty puhumaan ”Moskovan kortista”; siitä, oliko joillain ”vanhan liiton” poliitikoilla halua profiloitua Venäjän ymmärtäjinä, jos ei aivan Venäjän  voimapolitiikan tukijana. Kansalaisten keskuudessa kutakuinkin puolet on mielipidetiedusteluissa vaatinut Venäjän näkemyksen parempaa esille tuomista. Europarlamentaarikko Paavo Väyrynen (kesk.) oli lisäksi halunnut Suomen käynnistävän välitystyön, jossa yhteydessä Krimille tarjottaisiin ”Puerto Ricon mallia”. Tässä ehdotuksessa oli monia ongelmia, ei vähiten siinä mielessä, että Venäjä on lyönyt kantansa lukkoon Krimin osalta.

Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto pääsi vaikuttamaan Suomen sisäisiin asioihin, ei vain rajoittamaan Suomen kansainvälistä liikkumavapautta. Suomea ei miehitetty, eikä Suomen välttämättömiä kauppasuhteita länteen täysin torjuttu. Poliittiseen kulttuuriin jäi kuitenkin suomettumisen trauma. Poliittisessa eliitissä ei haluttu kylmän sodan jälkeenkään puhua kielteisesti Venäjän asioista. Vielä vuonna 2008 tehdyssä tutkimuksessa kävi ilmi, että Suomen poliittisessa eliitissä ei voitu identifioida Venäjää arvostelevia poliitikkoja. Tämä ei ole eduksi kun turvallisuuspolitiikan tulisi nojautua tosiseikoille eikä toiveajattelulle, puhumattakaan peloille. Olisi suuri vahinko, mikäli vanhat ajat palaisivat takaisin. Kyse ei ole siitä, onko Suomi lännessä, vai vähemmän lännessä, vaan Suomen itsenäisyydestä.

Neuvostoliiton vaikuttamiskeinot Suomessa olivat tämän päivän termiä käytettäessä hybridisodankäynnin menetelmiä, kun ”näkymättömät” tiedustelupalvelut, painostava propaganda ja sotilaallinen uhkailu olivat niin sanottujen hyvien naapurisuhteiden toimeenpanovälineitä. KGB antoi elokuussa 1982 ohjeen, jossa KGB:n Helsingin tiedusteluasema määrättiin antamaan muutamalle nimeltä mainitulle suomalaiselle poliitikolle  ”kaikkea poliittista ja moraalista tukea”. Näiden poliitikkojen urasta pidettiin rajan takaa huolta paremmin kuin suomalaiset äänestäjät siihen kykenivät. Suomi-Neuvostoliitto-Seuran tehtävänä oli  puolestaan KGB:lle 1986 annetun ohjeen mukaan luoda Suomeen ”neuvostomielisyyttä”. Kyse ei enää ollut vain  ystävyysseuralle ominaisen naapurisuhteiden edistämisen tukemisesta. Neuvostoliitto oli suurvalta ja Suomi sen liittoutumaton rajanaapuri, josta haluttiin ”neuvostomielinen”, strateginen liittolainen. Kylmän sodan äkillinen päättyminen 1989-1991 saattoi tehdä tästä kehityksestä sillä erää lopun.

Amerikkalaisen Venäjän tutkijan Karen Dawishan teoksessa Putin’s Kleptocracy: Who owns Russia (2014) tuodaan esille, miten Neuvostoliiton hajottua maan turvallisuuspalvelujen upseeristo onnistui vähitellen ottaa valta Venäjällä. Dawishan mukaan viimeisten kahden vuosikymmenen kaudella kysymys ei Venäjällä ole siitä, että ”demokratiakokeilu meni kiville, vaan siitä, miten maahan kehkeytyi uudentyyppinen autoritaarinen järjetelmä”. Tutkimuksessa ei tulisi ihmetellä, miten intellektuellit ja reformistit epäonnistuivat, vaan syventää ymmärrystä, miten ”suhteellisen pieni ja revanshistinen KGB-upseerien joukko, joka oli kauhuissaan Neuvostoliiton romahduksesta, ja pelkäsivät oman asemansa puolesta, onnistuivat kaappaaman vallan maassa usein järjestäytyneen rikollisuuden tukemana”. Vladimir Putin oli alusta alkaen mukana tässä prosessissa. Neuvostodiktaattori Josif Stalin oli aikanaan kuvannut, miten muutos toteutetaan: ”Vaihda eliitti”. Dawisha uskoo, että vain tästä on ollut kysymys, kun Neuvostoliitto muuttui Putinin Venäjäksi 1990- ja 2000-luvulla.

Suomen kannalta Dawishan teos ei lupaa helppoja aikoja. Hybridisodankäyntiin Venäjällä investoidaan valtaisasti, eikä propagandalla enää pyritä vain painostamaan, aivopesemään, harjoittamaan julkista dilomatiaa, vaan näitä menetelmiä käytetään ”sotilaallisemmin” kuten kiristykseen, lamauttamiseen ja alistamiseen. Dawisha katsoo, että Kremlin on onnistunut rekrytoimaan entisiä läntisiä Moskovan lähettiläitä, johtavia länsipoliitikkoja - Gerhard Schröder ja Silvio Berlusconi - ja talouselämän vaikuttajia tukemaan Venäjän ”kunnian palauttamista”. Suomessa varmasti Paavo Lipponen (sd.) lukeutuu näihin Kremlin maksamiin tukijoihin Kremlin hallitseman Gazpromin konsultin ominaisuudessa. Dawishan mukaan Kreml ei ole yrittänyt niinkään kiillottaa Venäjän kuvaa, vaan ennen kaikkea desavuoimaan läntiset instituutiot, kuten EU:n ja NATO:n. Tässä se on onnistunut saamaan liittolaisia sekä Euroopan äärioikeistolaisista liikkeistä - Marine Le Pen - että vasemmistosta Syriza ja Occypy Wall Street.

Suomettuminen loi tiettyä maaperää sille vaikuttamispolitiikalle, jota Kreml on harjoittanut Suomessa 1990-luvun puolivälistä.  Kylmän sodan suomettuminen on ollut yksiselitteisesti vain ”menestystarina”, ei minkäänlainen ongelma. Tälle on antanut selkänojaa se kahtiajakautuminen, joka on ollut ominaista Suomen poliittisen eliitin suhtautumisessa Suomen ja Venäjän suhteisiin. Tämän tekijä pitää yhtenä käännekohtana ”uudelle Venäjä-lähentymiselle” pankinjohtaja Kalevi Sorsan (sd.) (30.12.1996) Turun Sanomille kirjoittamaa arviota ”Suomen tulee välttää jäämistä umpilisäkkeeksi EU:n koilliskolkkaan”. Tässä Sorsan sinänsä huolellisesti tehdyssä analyysissä katsotaan, että NATO:n laajentuminen - etenkin jos Puola liittyisi Natoon - on ongelma, joka heijastuu pysyvästi Itämeren alueelle. Sorsaa huoletti erityisesti se, että Venäjä oli ”ahdettu Suomenlahden perukoille” ja ”Kaliningradin sotilastukikohtaan”. Sorsa ei vielä uskonut, että Baltian maat liittyisivät NATO:on, vaan oletti, että ”tyhjiön” täyttää joku valta sotilaallisesti. Sorsa katsoi, että ellei Itämeren rantavaltiot kykene luomaan turvallisuusyhteisöä keskenään, Suomi jäisi ”umpilisäkkeeksi EU:n koilliskolkkaan”. Jos taas tällainen Itämeren yhteisö syntyisi, Suomella olisi siinä ”varsin keskeinen sija”.

Sorsa rajasi kaikissa vaihtoehdoissa Suomen NATO-jäsenyyden pois laskuista ja sysäsi ennakoimansa umpilisäkkeeksi ajautumisen epäsuorasti ”lännen” harteille, vaikka hänen suurin huolensa liittyi Baltian maiden turvallisuuteen niiden ajautuessa ”harmaalle vyöhykkeelle”, ellei Itämeren rantavaltioiden kesken saada luoduksi turvallisuusyhteisöä. Vuonna 2015 voi silti olla niin, että tietyssä mielessä Suomi on enemmän harmaalla vyöhykkeellä kuin NATO:on liittyneet Baltian maat, vaikka Suomikaan ei ole turvallisuuden harmaalla vyöhykkeellä. Sorsa kylläkin toivoi artikkelissaan, että NATO ja Venäjä vielä keskustelisivat laajennuksesta keskenään. Näin tapahtui Suomen isännöimässä huippukokouksessa maaliskuussa 1997. Sorsan vaikutuksesta noihin aikoihin perustettu Aleksanteri-instituutti toimii asiantuntijana, jonka tehtävänä on muistuttaa, miten Euroopan turvallisuusjärjestelmän ongelmien syyt ovat moninaisemmat kuin Kremlin voimapolitiikasta johtuvia. Tämä oli Sorsan näkemys jo 1970-luvulta alkaen. Tämä asiantuntemus tosin on pettänyt, koska odotusarvo Venäjän aikeista on pettänyt useasti. Yksi esimerkki. Iltalehden haastattelussa (4.3.2014) Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja Markku Kangaspuro viittasi Vladimir Putinin pitämään puheeseen ja kommentoi tämän sanomisia niin, että ”Putin sanoi ihan suorasanaisesti, että Venäjä ei aio liittää Krimiä Venäjään”.

Sorsan analyysissä  lähdetään - tosin asiaa suoraa mainitsematta - siitä, että Suomi ei voi missään oloissa littyä NATO:n jäseneksi. Tämä kääntyi Halosen puheissa 2000-luvulla näkemykseksi, että Suomella ei ollut ainuttakaan syytä liittyä NATO:on. Ainoan suojan tarjosi Sorsan mukaan Itämeren yhteisö, ei edes EU. Jos näin olisi, Halosen vakuuttelultakin putoaisi pohja, koska mitään todellista Itämeren turvayhteisöä ei ole syntynyt. Päinvastoin. Kehitys osoittaa että Itämeri on ”militarisoitumassa”. Näin Suomi olisi Sorsan logiikan mukaan muuttumassa umpilisäkkeeksi EU:n koillikolkassa. Sorsa katsoi artikkelissaan niinikään tyylilleen uskollisena epäsuorasti, että päinvastoin Suomen länsilähentyminen teki mahdottomaksi hyvien Venäjän suhteiden kehittämisen. Tämä on ollut myös monien ”vanhan liiton” ulkopoliitikkojen näkemys, joihin lasken tietenkin myös presidentti Halosen, joka nimenomaisesti Sorsan toivomuksesta nousi syrjäyttämään presidentti Martti Ahtisaaren vuonna 1999, minkä Sorsa tuo julki artikkelissaan Turun Sanomissa (22.4.1999). Sorsa toisin sanoen halusi presidentin vaihdosta myös siksi, että kysymys oli Suomen Venäjän suhteista.

Niinistön puoluejohtajien tapaamisella tehtiin ainakin selväksi, että tänä päivänä on hyödytöntä yrittää käyttää ”Moskovan korttia”, eli esiintyä Venäjän politiikassa ”venäjämielisemmin” kuin muut. Samalla tehtiin selväksi, että Suomen jäsenyys NATO:ssa ei ole kysymys, joka ratkaistaan viime vaiheessa Kremlissä. Samalla saattoi päättyä - tai saatiin hetkeksi eliminoitua - jo vuodesta 1996 kytenyt ongelma, joka on liittynyt nimenomaan Suomen ja Venäjän suhteisiin. Suomelle on eduksi jos maassa harjoitettava turvallisuuspolitiikka nojaa historian opetuksiin ja ajankohtaisiin kansallisen edun pohjalta nouseviin ratkaisuihin.