Journalismiin pesiytyvää korruptiota syytä avata - MTV3:n Pekka Lehtisen toiminta arveluttavaa

MTV3:n oikeustoimittaja Pekka Lehtinen nosti kesken Kreikka-kriisin esille kohu-uutisen, jonka mukaan poliisiylijohtajaksi 1.8.2015 alkaen nimitettyä Seppo Kolehmaista epäillään virkavelvollisuuden ja yhteistoimintavelvoitteen rikkomisesta. Epäily liittyy Poliisiammattikorkeakoulussa ilmenneeseen epäiltyyn työsyrjintään ja työpaikkakiusaamiseen vuosina 2010–2013. Kolehmainen työskenteli tapahtuman aikaan Poliisiammattikorkeakoulun rehtorina ja sittemmin Poliisihallituksessa.

Allekirjoittanut ei tässä voi tietenkään ottaa kantaa keskeneräiseen oikeusprosessiin, vaan pelkästään asian julkiseen käsittelyyn. Lehtinen oli YLE:n toimittaja, joka syyskuussa 2002 vuoti YLE:n pääuutislähetyksessä allekirjoittaneeseen liittyneen ja ehdottomasti salassapidettävän perättömän ja hyvin vakavan  rikosepäilyn. Tänään tiedetään, että taustalla oli poliittinen päätös esitutkinnan aloittamisesta. Lisäksi pääministeri Paavo Lipponen (sd.) edellytti, että epäilystä kerrotaan kuukausia ennen esitukintaa laajalti valtiojohdon piirissä, ulkoministeriössä ja vuodon varmistamiseksi virkasalaisuuspiirin ulkopuoliselle oppositiolle. Salassapidettävän tiedon saatuaan Lehtinen toimi siten valtion pääkanavalla poliittisen johdon apuna, koska tavoite ei ollut oikeudellinen lopputulos vaan julkinen leimaaminen, ehkä vakavien vakoilutapausten peittämiseksi (mutta tämä asia ei ole tässä blogissa enempää tarkoitettu perattavaksi).

Lehtistä voidaan pitää esimerkkinä toimittajasta, joka ”söi vallan kädestä”. Lehtisen tällä viikolla ajamaa uutista jatkettiin YLE:ssä, jonka toimittaja sai Kolehmaiselta kysyttyä, harkitsiko tämä vetäytymistä poliisiylijohtajan virasta. Viimeistään tässä vaiheessa käväisi mielessä, että voisiko tässä olla kyse ajojahdista eli länsimaissakin vitsaukseksi muodostuneesta  ”ajojahtijournalismista”? Halusiko joku savustaa Kolehmaisen ennen kuin tämä astuisi virkaansa? Oliko Lehtisen leipoman kohun tarkoitus sanottu ulos Mölsän kysymyksessä?

On tärkeää, että nimenomaan voima- ja pakkokeinoja käyttävää viranomaista tutkitaan puolueettomasti ja tutkintakynnyksen tulee olla matala. Pukki ei voi olla kaalimaan vartijana. Keskeneräisen rikostutkinnan julkitulolla on usein tavoiteltu epäillyn aseman heikentämistä. Julkisuus leimaa, mikä on vuotajien ja  vuotajien asialla olevien toimittajien tavoite. 

Kävin kesäkuun lopulla Hampurissa, missä tapasin toimittajia ja tutkijoita. Saksassa ilmestyi viime syksynä 17 vuotta arvostetun Frankfurther Allgemeine Zeitungin toimittajana mainetta ja palkintoja saaneen  Udo Ulfkotten teos Gekaufte Journalisten (Ostetut journalistit), joka selvittää miten Saksassa politiikka, tiedustelulaitos ja finanssitalot ovat verkottaneet toimittajia keskeisissä medioissa. 

Ulfkotten mukaan toimittajat kieltävät olevansa lobbaajia, mutta totuus on toinen. Hän osoittaa useita painoksia otetussa teoksessaan esimerkkejä suoranaisesta korruptiosta. Erikseen hän kohdentaa lukijan huomiota miten Saksan tiedustelulla BND:llä on 6000 vakituista työntekijää, mutta 17 000 epävirallsta avustajaa, joista suuria määriä Saksan medioissa. 

Olisi muuten mielenkiintoista tietää, että kuinka pitkä on Suomessa Suojelupoliisin nykyinen ”luottotoimittajien lista”, mistä olen saanut tietoja 2000-luvun alussa. Etenkin avainmedioiden ulkomaankirjeenvaihtajat ovat Ulfkotten mukaan lähes poikkeuksetta myös BND:n ”tiedustelijoita” joko tietoisesti tai ”huomaamatta”. Suurimmat ongelmat hän silti näkee taloustoimittajien piirissä joiden yhteydet finanssitaloihin ovat ”liian läheiset”.

Journalismi on korruptioaltis toimiala, mistä Suomessa ei ole tehty Ulfkotten teoksen tasoisia esityksiä. Journalistit yleensä kategorisesti kieltävät ammattikuntaansa pesiytyneen korruption. Cocktail-kutsuilla tai ulkomaan matkoilla ja oopperassa verkostoidutaan, ei altistuta korruptiolle. MTV3:n SuomiAreena on sekä kunnianhimoinen kesätapahtuma, mutta samalla esimerkki median ja vaikuttajien yhteyksistä, joissa ei välttämättä enää tavoitella objektiivisen journalismin toteutumista, vaan ”verkottumista”, tai kuten Ulfkotte sanoo ”linkittymistä” (lenken). 

Erityisen ongelmallinen on oikeustoimittajien asema. He saattavat saada  ”linkittymisen” ansiosta oikeuslaitoksesta viranomaistietoja, joiden taustalla saattaa ollakin erilaisia poliittisia tai henkilökohtaisia motiiveja, mutta myös aitoa vehkeilyä rikosten peittelemiseksi. Medioissa tulisi kuitenkin olla moraalista ryhtiä odottaa kunnes oikeudellinen prosessi on edennyt vaiheeseen, jolloin syyttäjä päättää, onko syytä epäillä rikosta. Parasta olisi, että media odottaisi, kunnes oikeus ratkaisee, onko aihetta tuomioon. 

Tutkivan journalismin tulisi myös paljastaa oikeusmurhia, ei vain rikosepäilyjä. Väkivaltarikoksien osalta tällainen sääntö ei yleensä ole pätevä, vaikka Ulvilan tapaus (josta tehty Pekka Lehdon dokumentti esitettiin eilen Saksan yhdellä pääkanavalla) osoittaa, että tapauksen saama julkisuus ei ole ollut eduksi myöskään poliisin maineelle, puhumattakaan  niistä kärsimyksistä, jotka Anneli Auerin lapset ovat kohdanneet. 

Kolehmainen oli nimitetty poliisiylijohtajan virkaan avoimessa hakuprosessissa, missä loppuvaiheessa hänen vastaehdokas oli KRP:n päällikkö Robin Lardot. Nimittäjät oli informoitu Kolehmaisen toimesta meneillään olleesta tutkinnasta, jota ei pidetty raskauttavana esteenä. Sitä paitsi nimityshetkellä Kolehmainen oli ja on edelleen tätä kirjoitettaessa syytön mihinkään moitittavaan. Euroopan Ihmisoikeussopimus onkin luotu aikanaan vastapainoksi Itä-Euroopan oikeuskäytänteille. Sopimuksen mukaan ”se jota ei ole tuomittu, on syytön”. Tämä muotoilu on kirjattu nimenomaan laiksi siksi, ettei synny oikeudelliseti ”harmaata vyöhykettä”. Itä-Euroopan sosialistimaissa oli käytäntö, että poliisi ja syyttäjä yhdessä muodostivat ”oikeuden”. Käytännössä ei koskaan varsinaisessa oikeudessa enää muutettu syyttäjän syytettä, joka usein oli luonteeltaan poliittinen. Suomessa on merkkejä siitä, että oikeus muodostuu tutkivasta poliisista, syyttäjästä ja mediasta.

Toimittaja Lehtinen ei ole ensimmäistä, kuten edellä viitattu, kertaa leimaamassa  käytännössä vasta esitutkinnassa olevaa henkilöä julkisuudessa syylliseksi. Sitä metodia, että rikostutkinnassa oleva henkilö nostetaan medioissa ”löysään hirteen”, voidaan moittia monesta näkökulmasta. Periaatteessa tällaisen usein viranomaisvuodon julkistamisessa rikotaan ainakin perustuslakia, joka turvaa kansalaisen oikeuden kunniaan. Poliisi voi aloittaa tutkinnan myös virheellisin perustein, huolimattoman esiselvityksen tai perättömän ilmiannon seurauksena. 

Pahimmillaan esitutkinta on päätetty korkealla poliittisella tasolla poliittisista syistä. Tällöin syyttömien nostaminen ”löysään hirteen” rikkoo perustuslakia ja sisältää aina potentiaallisesti viranomaisen osalta myös virkarikoksen mahdollisuuden, jonka seurauksena on  tämän rikoksen peittely.  Journalisteista tulee tällaisissa tapauksissa avustajia epäonnistuneen rikostutkinnan peittelyssä. 

Itä-Euroopassa kylmässä sodassa  ja tänään usein Venäjällä ja Kiinassa oikeudenkäynnit olivat ja ovat ”näytösoikeudenkäyntejä”, joiden tarkoituksena oli ja on pelotella kansalaisia. Länsimedioissa ”löysä hirsi” pystytetään useimmiten henkilöille, jotka ovat joko koston tai perättömien ilmiantojen kohteita. Mutta on Suomestakin löydettävissä esimerkkejä, kun mediaoikeudenkäynneissä taustalla on kostaminen ja poliittinen motiivi. 

Kylmän sodan aikana Suomenkin oikeuslaitosta taivutettiin hyvien naapurisuhteiden, mutta myös sosialististen tavoitteiden mukaiseen ”demokraattiseen muottiin”. Esitutkintalakia uudistettiin länsimaiseksi vasta 1990-luvun alussa. Suomi saa EIT:ssä enemmän tuomioita kuin muut Pohjoismaat yhteensä. Median piirissä ei ole luettu Euroopan Ihmisoikeussopimusta, kun varsin usein kirjoitetaan, että syyttämättäjättämispäätös ei puhdista epäiltyä, vaan aina olisi parempi, että epäilty saisi aidosti oikeutta vasta, kun syyte on arvioitu oikeudessa. 

Tämä näkemys on jäänne ”demokraattisen oikeuden” aikakaudelta, jolloin todellakin oli olemassa oikeusjärjstelmän ”harmaa vyöhyke”. Sen avulla on Suomessa tehty politiikkaa. Etenkin idänpolitiikkaa, kun Neuvostoliiton vahva tiedustelu omien suomalaisten operatiivisten kontaktiensa avulla saattoi Suomessa jatkuvasti hankalat kansalaiset huonoon huutoon, nimenomaan julkisuudessa ja instituutioissa. Toimittaja Lehtinen jatkaa tätä arveluttavaa perinnettä 2015. Voidaan kysyä, onko Lehtinen Ulfkotten määritelmän mukaan ”ohjauksessa” (lenken), kun hän rakentelee kohu-uutisia rikosepäilyistä? MTV3 ja uutisten päätoimittaja kantavat tietenkin asiassa lopullisen vastuun.