Itämeren alueen muuttuneesta turvallisuustilanteesta syksyllä 2017

Professori. Alpo Rusi, Kadettikurssin vuositapahtumassa Helsingissä 13.9.2017

Tarkoitus on arvioida Itämeren alueen turvallisuustilannetta ja katsoa 2020-luvulle. Lähtökohtana on tehdä myös  joitain historiallisia analogioita ja tarkastella, miten Itämeren alue liittyy Venäjän pitemmän aikavälin strategiaan palauttaa entisen ensin Neuvostoliiton etupiirit ja sitten suurvalta-asema maailmanpolitiikassa. Onko Itämerestä tulossa ”jäätynyt konflikti” vai vain ohimenevästi jännittyneempi alue. Kaikissa vaihtoehdoissa Suomi on Baltian maiden ja Ruotsin kanssa samassa asemassa enemmän kuin kertaakaan kylmän sodan jälkeen, mutta myös suuremassa määrin vaarassa jäädä yksin tai vain eristetymmäksi muista, jopa Venäjän puskuriksi länttä vastaan. Vaikea on silti vielä uskoa että näin kävisi, koska Venäjän talous ja sisäinen kehitys, mutta myös kansainvälisten suhteiden käänteet estänevät tämän.

Itämeren turvallisuuspoliittinen asetelma muuttui ratkaisevasti kun Venäjä miehitti Krimin 2014. Vuoden 2013 Zapad-harjoitus päättyi Krimin miehitykseen ei tuntemattomien vihreiden miesten vaan Venäjän erikoisjoukkojen toimesta. Vakaus myös Itämeren alueella järkkyi.

Krimin miehityksen jälkeen 2014 kävi selväksi, että historia ja geopolitiikka olivat palanneet Eurooppaan ja Itämeren alueelle. Tarkasti ottaen ne eivät koskaan olleet hävinneetkään, vaikka monet valtiojohtajat uskoivat vakaasti, että suurosotien aika oli Euroopassa historiaa. Nämä uskomukset törmäävät geopoliittisiin esteisiin, jotka eivät häviä käden käänteessa. Brittiläinen historioitsija Sir Halford Mackinder kehtti 1800-luvulla ”sydänmaateoria”, jonka mukaan valtio, joka hallitsee valtaosaa Euraasiasta, saavuttaa maailmanvallan aseman. Geopoliittinen kamppailu käydään maavallan (Venäjä) ja merivaltojen (Iso-Britannia, Yhdysvallat) välillä.

Neuvostoliitto olisi voitanut tämän kamppailun, mikäli se olisi voittanut kylmän sodan ja murtautunut vielä askeleen lännemmäksi. Vladimir Putinin noustua presidentiksi, hän halusi panna pisteen Venäjän hajoamiselle. Puheessaan tammikuussa 2005 kansakunnalle, Putin piti Neuvostoliiton hajoamista viime vuosisadan suurimpana geopoliittisena katastrofina. Samaan aikaan maassa suitsittiin oppositiota ja järjesteltiin medioita Kremlin kontrolliin. Münchenissä helmikuussa 2007 Putin arvosteli Yhdysvaltojen yksipuolista voimankäyttöä ja vannoi BRIC-maiden murtavan yksinapaisen maailmanjärjestyksen.

Euroopan unionissa ja Suomessa oltiin kuitenkin vakuuttuneita, että keskinäisriippuvuuden lisäämisen avulla voitiin turhautunut Venäjä kytkeä tehokkaimmin demokratiaan ja markkinatalouteen. Venäjä käyttää taloudellista keskinäisriippuvuutta, kuten Nord Stream -kaasuputkistoa, geopoliittisen asemansa vahvistamiseen, ei vain kaupantekoon.

Georgian sota elokuussa 2008 alkoi kuitenkin jakaa Euroopan unionia. Suomi vastusti EU:ssa kaikkein kovimmin sanktioita, joista luovuttiin, mitä monet pitävät suurena virheenä. Toisaalta sodan seurauksena käynnistyi Pohjoismaiden keskinäinen sotilaallinen yhteistyö sen ohella että Suomi ja Ruotsi alkoivat toden teolla panostaa kahdenväliseen yhteistyöhön.

Usein kuulee väitettävän, että Putinilta puuttuu selkeä strategia. Päinvastoin, hänellä on selkeä kolmivaiheinen strategia, joilla on merkitystä Itämeren alueen vakaudelle. Itämerellä maantieteellisesti eristettyä Kaliningradia Venäjä ei tarvitse niinkään puolustukseen, vaan etupiirinsä pönkittämiseen. Alue on myös arvovaltaa heijasteleva toisen maailmansodan muistomerkki. Kylmän sodan päättymisen aikoihin länsi mahdollisesti epäonnistui neuvotteluissa, kun se ei kyennyt järjestämään Kaliningradin asemaa uudelleen. Esillä oli alueen julistaminen Hong Kongin kaltaiseksi vapaakaupungiksi. Nyt tästä virheestä on maksettava.

Venäjä pyrkii ensiksi uudelleen Euraasian johtovallaksi, mitä symboloi vuonna 2011 käynnistetty Euraasian unionin kokoaminen ja laajennus. Ukrainasta tuli tämän strategian ensimmäisen vaiheen testi. On arvioitu, että nähtävästi maan tiedustelun ennakkoarvioinnit operaation onnistumisesta pettivät, kun eteneminen juuttui Donbassiin. Arvostetun nyky-Venäjän tuntijan, Mark Galeottin mukaan Venäjällä oltiin varmoja, että Kiovan hallinto toivoi Venäjän väliintuloa.

Toisekseen Venäjä haluaa työntää etupiirinsä rajaa lännemmäksi, jotta se voisi torjua paremmin demokratiaviruksia, vaikka virallisena uhkakuvana on Naton infrastruktuuri, jonka lähentymistä maan rajoille pidetään turvallisuusuhkana.

Kolmanneksi Venäjä haluaa palauttaa maan suurvalta-aseman, mistä sen otteet Syyriassa, mutta miksei myös yhteistyö Kiinan kanssa ja BRICS-yhteisössä ovat osoituksena. Kaiken keskiössä on asevoimien uudistus, joka nojaa ydinasearsenaaliin, nopeasti liikuteltaviin joukkoihin sekä non-lineaariseen sodankäyntioppiin.

Suomi ja Ruotsi: Historian  ja maantieteen merkitys

Ruotsalainen historioitsija Peter Englund toteaa Suuren sodan vuodet -teoksessa että Ruotsin nousu suurvallaksi 1600-luvulla on Suomen ja Ruotsin ”yhteistä omaisuutta”. Suomalaisen ratsuväen marssi on yhä tänään ruotsalaisen rykmentin kunniamarssi. Suomen ja Ruotsin välillä ei ole ollut sotia, ei myöskään yhteisvallan aikana. Sen sijaan yhteisvalta kävi kolmekymmentä sotaa Venäjää vastaan ja saman verran Tanskaa vastaan ja Norjaa vastaan vain kaksi sotaa. Kun kenraali von Döbeln piti kuuluisan puheensa Uumajassa 8.10.1809, hän totesi Ruotsin menettävän ainiaaksi kolmasosan maa-alueestaan ja vahvimman tukensa. ”Ruotsi menettää sotavoimansa ytimen, niiden merkittävimmän osan”.

Yhteisvalta oli tosin ollut koetuksella sen syntyajoista vuodesta 1157 alkaen, mutta ennen kaikkea ulkoisten uhkien seurauksena. Vuoden 1323 Pähkinänsaaren raja ei muodostunut pysyväksi itärajaksi. Yhteisvallan aikana Suomi oli käytännössä sekä puskurivaltio että puolustuksellinen hyökkäysalusta Venäjää vastaan. Tukholma on etelämpänä kuin mikään Suomen kolkka ja eteläinen Ruotsi ulottuu Liettuan leveyspiireille. Tukholma oli vuoteen 1807 kutakuinkin keskellä Suomi-Ruotsia. Suurin osa ruotsalaisista asuu tänään Suomea etelämpänä, mutta näin ei ollut Suomi-Ruotsin kaudella. Tänään Tukholman seudun pohjoispuoli on selvästi harvemmin asutettua kuin Suomi keskimäärin, mutta 800 vuoden yhteistaipaleen aikaan Suomi oli Suomi-Ruotsin itäinen ja pohjoinen kaistale, maakunta, ”Östland”.

Geopolitiikka oli erottanut ja oli erottava jatkossakin Suomen Ruotsista. Pietari Suuri perustettua pääkaupungiksi Pietarin Nevan suulle, Suomen asema vaikeutui pysyvästi. Vaikeuksia lisäsi Ruotsin kuninkaiden ulkopoliittiset virhearviot, joista ei ollut pulaa 1700-luvulla. Suomalaisen kansanosan asema Ruotsissa olisi ratkennut 1800-luvulla, kun demokratia olisi vahvistunut ja maasta olisi kehittynyt olosuhteiden pakosta liittovaltio Sveitsin 1848 perustuslain kaltaisen järjestelyn pohjalta. Vaikka kaikki tämä on spekulaatiota, se ei silti ole vailla merkitystä turvallisuuspolitiikan näkökulmasta. Suomi maksoi raskaasti erosta, kun se joutui tsaarinvallan alaisuuteen, ajautui bolshevikkien ryydittämään sisällissotaan 1918 sekä myöhemmin Talvi- ja Jatkosotaan, kun se kytkettiin suurvaltojen etupiiripolitiikkaan 1939. Suomen väkiluku olisi yli seitsemän miljoonaa, mikäli se olisi säilynyt näiden katastrofien ulkopuolella, mihin olisi saattanut tarjoutua mahdollisuus, mikäli Suomen ja Ruotsin yhteisvalta ei olisi murtunut 1807.

Suomi on sittemmin ollut vuoden 1809 eron jälkeen Ruotsille nimenomaa puskurivaltio  tsaarin Venäjää, kommunistista Neuvostoliittoa ja nyttemmin jossain määrin, mutta piilotetusti autoritääristä Venäjän federaatiota vastaan. Kylmän sodan aikana Itämeren itä- ja etelärannat olivat Varsovan liiton hallussa ja Ruotsi ja Suomi puolueettomia. Itämeri oli hieman kuin jäätynyt konflikti: kukaan ei halunnut muuttaa asetelmaa, koska vallitsi pelko, että muutos johtaisi sotilaalliseen konfliktiin. Naton ja Varsovan liiton välinen eturintama kulki Itä- ja Länsi-Saksan välissä, ja Itämeren strategisesti herkimmät alueet sijaitsivat Tanskan salmissa.

Kylmän sodan aikana Suomi oli Neuvostoliiton  strategisessa etupiirissä ja Ruotsi pysyttäytyi liittoutumattomana, jotta Suomi ei joutuisi Neuvostoliiton kovemman painostuksen kohteeksi. Samaan aikaan Ruotsilla oli salainen puolustussopimus Yhdysvaltojen kanssa (den dolda allianssen), kun taas Suomi laski joutuvansa soveltamaan YYA-sopimuksen sotilasartikloja idän ja lännen välisen kriisin kärjistyessä. Kylmässä sodassa Itämeri oli eräänlainen vallihauta Neuvostoliiton etupiirin varmistamisessa ja Suomi ja Ruotsi olivat sen eri puolilla. Verrattuna neuvostoblokkiin sinänsä, Suomi oli  tietenkin erityistapaus, jonka vapauksia Itä-Euroopassa saatikka Baltian miehitetyissä maissa voitiin perustellusti kadehtia. Tämä oli mahdollista, kun Nato piti yllä vakautta, ja Suomi tyytyi asemaansa. ”Vaikeni kahdella kielellä”.

Suomen kokemukset 1920- ja 1930-luvulla

Suomen turvallisuuden näkökulmasta oli erityisen kohtalokasta, että Ruotsi ei ollut sotien välisenä aikana halukas osallistumaan reunavaltioyhteistyöhön, puhumattakaan halusta perustaa puolustusliittoa Suomen kanssa, tai edes auttaa Suomea sotilaallisesti 1939. Kohtalokasta siksi, että Suomen ja Ruotsin historiat ovat paljolti yhteistä historiaa. Tilsitissä 1807 Venäjä pääsi yhteen tavoitteeseensa, kun se sai hajotettua Ruotsin. Tätä ei muuta toiseksi se tosiasia, että Suomen onnistui luomaan edellytyksiä itsenäisyydelle Venäjän suuriruhtinaskuntana. On silti todennäköistä, että ilman tsaarin Venäjän romahdusta, ei Suomen itsenäisyys olisi helpolla toteutunut. Myös siksi, että talouselämä ja suomenkielinen eliitti priorisoivat vahvaa autonomiaa täyden itsenäisyyden sijaan. Olisi kiintoisaa pohtia nykyisen vakauspolitiikan ja venäläistämiskauden myöntyväisyyssuuntauksen yhtymäkohtia.

Baltian Nato-maat ja sotilaallisesti liittoutumattomat Suomi ja Ruotsi jakavat paljolti samanlaisen geopoliittisen ympäristön, vaikka niillä on erilaiset turvallisuuspoliittiset perusratkaisut. Suomessa korostettiin kylmän sodan jälkeen mieluusti, että Baltian mailla on erilainen historia ja niiden geopoliittinen asema oli erilainen, mutta todellisuus ei välttämättä ole näin yksinkertainen. Tuijotamme ehkä liikaa kylmän sodan kauteen, jolloin Baltian maat olivat neuvostotasavaltoja ja Puola kuului Varsovan liittoon.

Vaikka historialliset analogiat ovat usein ongelmallisia, on niitä silti syytä pitää mielessä. Venäjä hallitsi Suomea ja Baltian maita 1800-luvulla aina ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheisiin saakka. Aiemmin historiassa Baltian maista Liettua oli ollut enemmän itäisen Keski-Euroopan maa ja valtioliitossa pitkään Puolan kanssa, kun taas Latvia ja Viro olivat saaneet vaikutuksia Saksasta ja Pohjoismaista. Suomea pidettiin sotien välisenä aikana usein neljäntenä Baltian maana, eikä täysin ilman perusteita.

Itsenäistymisen jälkeen Suomi oli aluksi kahden sen kanssa ongelmallisen naapurin välissä. Ruotsi epäröi Suomen itsenäisyyden kestoa ja halusi Ahvenanmaan. Kiista ratkaistiin Kansainliitossa 1921 Suomen hyväksi, mutta suhteet pysyivät viileinä vuosikausia. Suomella oli vaikeuksia hyväksyä Tarton rauhaa koskevissa sopimusneuvotteluissa 1920  sisällissodassa olleen Neuvosto-Venäjän esitystä itärajasta sekä rajan taakse jääneen Itä-Karjalan autonomiasta. Rauhansopimus oli Suomen kannalta silti hyvä kompromissi, jota tosin oikeistossa ryhdyttiin arvostelemaan häpeärauhaksi. Professori Kalevi Holsti on arvioinut, että hänen isänsä ulkoministeri Rudolf Holstin vastustus Itä-Karjalaan suuntautunutta interventioretkeä vastaan syksyllä 1921 pelasti Suomen itsenäisyyden.

Näissä oloissa nimenomaaan Holsti haki turvaa reunavaltioyhteistyöstä, jota siivitti Neuvosto-Venäjän loppuvuodesta 1921 aloittama liikekannallepano. Maaliskuussa 1922 Varsovassa kahden Baltian maan, Suomen ja Puolan ulkoministerit allekirjoittivat yhteistyösopimuksen, jonka pohjalta oli tarkoitus laajentaa taloudellisia ja poliittisia suhteita, mutta pidättyä toistaiseksi sotilasliitosta. Neuvosto-Venäjä yritti loppuun saakka estää sopimuksen syntymistä ja uhkasi siirtää kaksi divisioonaa rajan yli, mikäli sopimus solmittaisiin. Uhkailut eivät  silti tehonneet. Liettua ei ollut aluksi mukana, koska maalla oli kiista Vilnasta Puolan kanssa. Ulkoministerien allekirjoittama suuntautumissopimus kaatui kuitenkin Suomen eduskunnassa. Konservatiivit olivat tyytymättömiä kun sopimukseen ei sisältynyt puolustusliittoa. Vasemmisto arvosteli sopimusta, koska sen katsottiin suuntautuneen Liettuaa ja Saksaa vastaan. Edistyspuolue ja maalaisliitto tukivat Holstia, mutta tämän oli erottava, mikä johti J.H. Vennolan hallituksen eroon.

On arvioitu, että reunavaltioliitolla myöhemmin Liettualla vahvistettuna ja perinteisten enetente-maiden tukemana olisi ollut hillitsevä rooli, kun Hitler ja Stalin jakoivat Eurooppaa 1939. Eduskunnan enemmistö riiteli Suomen sotilaallisesti liittoutumattomaksi maaksi, mikä käytännössä merkitsi 1930-luvun lopulla ajautumista Neuvostoliiton etupiiriin ja Talvisotaan. On historian ironiaa, että Holsti erotettiin toisen kerran marraskuussa 1938, kun hän oli arvostellut Hitleriä diplomaatti-illallisilla. Uusimman tutkimuksen valossa Holsti savustettiin Saksan lähettilään Wipert von Blücherin pari vuotta kestäneen kampanjan, ”aktion” tuloksena, kuten hän kirjoitti voitonriemuisena Berliiniin ministerin jätettyä tehtävänsä. Olisiko Holsti voinut estää Talvisodan, mikäli häntä ei olisi erotettu, on yksi Suomen lähihistorian arvoituksista. Ulkopolitiikassa ei määrää vain geopolitiikka ja historia, vaan myös päätöksentekijöiden roolilla ja asenteilla on merkitystä.

Suomi ja Ruotsi kylmän sodan jälkeen

Suomi ja Ruotsi olivat pitkään 2000-luvulle Itämeren alueella turvallisuuden tuottajia, mutta ovat nyt yhä enemmän riippuvaisia ulkoisesta avusta. Tämä on seurausta turvallisuusympäristön muutoksesta, joka on muuttanut alueen voimasuhteita. Suomen kannalta merkitystä on ollut myös erikseen sillä, että Ruotsi luopui yleisestä asevelvollisuudesta 2010, veti joukot Gotlannin saarelta ja supisti merkittävästi puolustusbudjettiaan. Ruotsin puolustusministeri erosi 2007 vastalauseena supistuksille. Toisekseen niiden turvallisuuspoliittinen ratkaisu, sotilaallinen liitoutumattomuus, ei välttämättä enää lisää vakautta, vaan pikemminkin epävarmuutta. Tai ainakin tämä on mahdollisuutena otettava huomioon.

Neuvostoliiton hajotessa geostrateginen asetelma Itämerellä meni kerta heitolla uusiksi. Suomessa presidentti Mauno Koiviston arktisen kylmä realismi heijasteli pelkoa, että Neuvostoliiton romahdus johtaisi hallitsemattomiin muuttovirtoihin ja pahimmillaan sotilaalliseen yhteenottoon. Muistan lukeneeni Itä-Saksan arkistoista Naton salaisen raportin vuoden 1989 kesältä, jossa ennustettiin, että neuvostosysteemin hajoaminen estetään Varsovan liiton nuoremman upseerikunnan toimesta. Raportti on varmaan rauhoittanut Erich Honeckeria ja muita ikääntyneitä kommunistijohtajia, mutta ei kuvannut kehitystä silti oikein. Nato harhautti itäblokin johtajat, vaikkakin vain vahingossa.

Neuvostoliitto hajosi, mutta ilman muuttovirtoja ja suurempia sotilaallisia konflikteja. Neuvostoliiton etupiiriin väkipakolla kuuluneet maat hakivat kuitenkin turvaa Natosta heti kun liittokunnan ovet avautuivat. Suomessa ei ollut koettu miehitystä, vaikkakin kylmän sodan aikana Neuvostoliiton ajoittain kovaakin painostusta. Suomi haki EU:n jäsenyyttä 1992, mutta jätti Nato-jäsenyyden auki.

Nato-jäsenyyden aktiivinen torjunta käynnistyi kuitenkin vasta 2000-luvun alussa. Samaan aikaan kuin Venäjä  alkoi etääntyä lännestä Toisaalta EU-jäsenyys vuonna 1995 oli myös Suomelle ennen kaikkea turvallisuuspoliittinen ratkaisu, kuten pitkään jäsenyyteen varauksellisesti suhtautunut Koivisto luonnehti asiaa myöhemmin. Voidaan silti kysyä, mitä Koivisto tarkoitti, kun EU ei ollut sotilaallisessa mielessä vielä turvallisuuspoliittinen toimija 1995, eikä edes vielä vuonna 2017.

Puola liittyi puolustusliittoon vuonna 1999 ja Baltian maat viisi vuotta myöhemmin. Suomen valtiojohto oli arvostellut Baltian maita jäsenyyden epävakauttavista seurauksista, mutta muuttanut sittemmin näkökantojaan. Naton ”laajeneminen” on muuttanut Itämeren geopolitiikkaa siirtäen Itämeren strategista painopistettä lähemmäs Suomea. Venäjän aggressiivisen ulkopolitiikan myötä erityisesti Ruotsin strateginen merkitys on kasvanut, sillä Baltian puolustaminen ilman Ruotsin aluetta olisi erittäin vaikeaa.

Kylmän sodan jälkeen Suomi ja Ruotsi olivat jälleen lähempänä toisiaan kuin kertaakaan eron jälkeen kuten Ruotsin pääministeri Carl Bildt arveli 4.6.1992 puheessaan, vaikka käyttikin hieman diplomaattisempia sanamuotoja. Mutta onko todellisuudessa yhteistyössä tehty ratkaisevia edistysaskelia? Ruotsin pääministeri Stefab Löfven torjui sotilasliiton kesäkuussa 2016 Kultaranta-keskustelujen yhteydessä. Jäljelle jää silti paljon yhteistyön kehittämisen mahdollisuuksia, vaikka tällä yhteistyöllä ei ratkaista kummankaan maan todellista  2000-luvulla kehkeytynyttä yhteistä turvallisuusongelmaa.

Turvallisuuspoliittinen yleistilanne 2017 - Ruotsi sotilaallisena tyhjiönä 

Ruotsi ajoi 2000-luvun alusta alkaen systemaattisesti puolustustaan alas keskittyen kaukana ulkomailla toteutettaviin kriisinhallintaoperaatioihin. Pääsiäisenä 2013 Venäjä harjoitteli ydiniskua kahteen kohteeseen Ruotsissa. Maan ilmavoimien vapaapäivän vuoksi yksikään ruotsalaiskone ei noussut tunnistamaan pommikoneita, mikä aiheutti skandaalin puolustuksen tilasta. Vasta Krimin miehitys ja Ukrainan sota herättivät ruotsalaiset muuttuneeseen turvallisuusympäristöön. ”Ruotsin puolustus alkaa Ruotsista”, kuten maan puolustusministeri Karin Enström totesi miehityksen alla. Puolustusmäärärahojen kasvattamisella on  nyttemmin varsin laaja poliittinen tuki.

Suomi on monessa suhteessa saarivaltio, koska Venäjä ei sovellu Suomelle ulkomaankaupan transitmaaksi. Suuri osa Suomen kulutustarvikkeista kulkee maahan Itämeren kautta, mikä korostaa merireittien merkitystä niin rauhan kuin kriisin aikana. Häiriöt meriliikenteessä näkyisivät kauppojen hyllyillä lähes välittömästi, ja polttoaineen puute vaikeuttaisi koko yhteiskunnan toimintaa.

Toinen Suomen haavoittuvuutta korostava tekijä liittyy Ahvenanmaahan, jonka demilitarisointi hyväksyttiin Pariisin rauhassa 1856, kun Krimin sodan pesänselvityksessä Venäjä joutui jossain määrin vetäytymään anastamiltaan alueilta. Viittaan sotilasasiantuntjoiden arvioihin joiden mukaan Ahvenamaa ja Gorlanti ovat kriisin puhjetessa vertailukelpoisia. Kuten Aleksanteri I totesi 1808:”Kuka hallitsee Gotlantia, hallistee Itämerta”. Lisätään tähän nyt myös Ahvenanmaa.

Vaikka maat olivat sotilaallisesti lähentyneet, ei sotilasliittoa ole vakavasti harkittu ainakaan Ruotsissa. Sen sijaan niin sanottua arkista yhteistyötä on tehty jo pitkään, ja se hyödyttää molempia osapuolia, mutta ei ole ratkaisu turvallisuuden perusongelmiin. 2000-luvun alussa maiden meritilannekuvajärjestelmät kytkettiin yhteen, minkä seurauksena Suomi saa tilannetietoja eteläiseltä Itämereltä ja Ruotsi esimerkiksi Kotkan tutka-asemalta. Ilmavoimat harjoittelevat yhdessä lähes viikoittain. Vara-amiraali (evp) Kari Takasen mukaan yhteistyö on helppoa, sillä maiden toimintatavat ja -kulttuuri ovat samankaltaisia. Työkielenä on englanti, sillä yhteistyö on rakennettu täysin kansainvälisen yhteensopivuuden varaan.

Sotilaallisessa mielessä Tukholmassa toivotaan  tänään tukea Yhdysvalloilta, ei ensisijaisesti Suomelta, jonka pitkä itäraja sitoo sen voimat oman maan puolustukseen. Ruotsin maantieteellinen asema Baltian auttamisessa kriisitilanteessa on Suomea tärkeämpi. Presidentti Barack Obama teki tämän selväksi vieraillessaan Tukholmassa kautensa lopulla. Todellisuudessa Nato laskee Baltian puolustuksessa myös Suomen varaan. Suomen toimintamahdollisuuksia saattaa rajoittaa Venäjän lisääntyvä painostus, mistä on ollut viitteitä syys-kesästä 2014 alkaen. Presidentti Niinistö teki harvinaisen vetoomuksen joulukuussa 2014, kun hän pyysi puoluejohtajien kanssa käymiensä keskustelujen jälkeen välttämään turvallisuuspolitiikan osalta hajottavia puheenvuoroja eduskuntavaalin yhteydessä keväällä 2015. Käytännössä Nato tarvitsisi Ruotsin aluetta  silti ehkä enemmän Baltian tukemisessa, mutta Suomen joutuminen Venäjän saartamaksi olisi vakava takaisku myös Naton puolustustoimille Baltiassa.

Ruotsi on sallinut Naton tutkakoneiden lennot ilmatilassaan vuodesta 2014. Arvioiden mukaan Ruotsi olisi myös varsin halukas antamaan alueensa Naton käyttöön kriisin aikana. Vaihtokaupassa Ruotsi toivoo itse saavansa apua. Strategisessa asiakirjassa vuodelta 2016 Ruotsi on korostanut maan puolustamista yhteistyössä muiden kanssa: vain kumppanien kanssa Ruotsin on mahdollista lyödä hyökkääjä – yksin taistellessa tavoitteena on estää tappio. Ei ole sattuma, että Venäjä kiihdytti propagandasotaa Ruotsia vastaan 2015. Itämeren alueen vakavuudesta kertoi Naton 8.-9.7.2016 huippukokouksessa Varsovassa tekemä päätös sijoittaa pysyvästi joukkoja Baltian maihin. Vastavetona Venäjä ilmoitti myöhemmin marraskuussa ohjussijoittelusta Kaliningradiin.

Venäjä voisi estää Baltian  maiden tehokkaan tukemisen ilma- ja meriteitse ottamalla haltuun Gotlannin. Itä-Ukrainan taisteluissa elektroniseen häirintään erikoistuneet venäläiset yksiköt ovat olleet erittäin tehokkaita. Venäjä on osoittanut huomattavaa kykyä paikallistaa Ukrainan sotilasyksikköjä, häiritä ukrainalaisten yksikköjen viestintämerkkejä ja tietoliikennettä, ja iskeä sitten tuhoisasti ukrainalaisyksikköihin. Itä-Ukrainassa venäläiset ovat myös osoittaneet pitkälle kehitettyä kykyä käyttää miehittämättömiä ilma-aluksia. Tästä käytetään usein englanninkielistä termiä Anti-Access / Area Denial, lyhenteenä A2/AD. Sillä tarkoitetaan monta eri asiaa, mutta lähinnä sitä, että sen avulla Baltian maat voitaisiin ikäänkuin sotilaallisesti motittaa. Amerikkalainen kenraaliluutnantti Ben Hodges näki Itä-Euroopan Nato-maiden erityisenä uhkana Kaliningradin varustautumisen ja Venäjän Itämeren laivaston torjuntaohjukset (anti-ship missiles), jotka estävät tehokkaasti Yhdysvaltain ja Yhdysvaltain liittolaisten laivastoaluksien pääsyä Itämerelle.

Venäjällä on kyky estää pääsy Itämerelle merialusten tuhoamiseen tarkoitetuilla ohjuksilla, ilmapuolustuksella ja myös elektronisella sodankäynnillä.”

Kyse siis on Venäjän Area denial -tyyppisestä toimenpiteestä ja pyrkimyksestä estää vastavoiman - siis Yhdysvaltain ja sen liittolaisten - pääsy toiminta-alueelle. Tässä tapauksessa nuo toiminta-alueet ovat siis Itämeri ja Mustameri.
Venäjän A2/AD-strategian mukaiset raskaasti aseistetut ensisijaiset etuvartiopisteet Barentsinmereltä Välimerelle ovat Murmanskin alue, Pietarin alue, Kaliningradin alue, Krimin niemimaan alue ja Syyrian alue. Voidaan puhua A2/AD-etuvartiopisteistä.

Näillä viidellä alueella Venäjällä voi olla esimerkiksi Iskander-M-ohjausjärjestelmiä, S-300- tai S-400- ilmatorjuntaohjusjärjestelmiä sekä Bastion-rannikko-ohjuspuolustusjärjestelmiä. Eri järjestelmien toimintasäde on laajimmillaan jopa yli 500 kilometriä.

Ongelmia muodostuu, kun noiden järjestelmien toimintasäde ulottuu syvälle Venäjän ulkopuolelle Nato-maiden sisälle sekä Venäjän ja Nato-maiden välissä olevien läntisten liittoutumattomien maiden - siis harmaalla vyöhykkeellä olevien maiden - Suomen, Ruotsin, Ukrainan ja Georgian - sisälle. Englannin kiellellä toimintasäteestä ja toimintaympyrästä käytetään termiä ”bubble”, ja puhutaan termistä ”A2/AD bubble”. ”A2/AD bubblen” voi kääntää suomen kielelle esimerkiksi termillä A2/AD-alue tai A2/AD-ympyrä, ja se vastaa eri ohjusjärjestelmien kantamaa.

Suomen turvallisuusteen vaikuttavia Venäjän A2/AD-alueita yhteensä kolme: Murmanskin alue, Pietarin alue ja Kaliningradin alue. Murmanskin alueen ja Pietarin alueen 400-500 kilometrin A2/AD-ympyrät peittävät Suomen alueesta noin 40 prosenttia. Pietarin alueen ja Kaliningradin alueet A2/AD-ympyrät peittävät Baltian maat sataprosenttisesti. Venäjän Kaliningradin alue on Suomelle tärkeä puolustuksellinen asia, koska Suomen huolto tapahtuu Kaliningradin A2/AD-alueen läpi Itämerta pitkin. Ilman toimivaa huoltoa saarena oleva Suomi ei pärjäisi pitkään. Venäjän muodostama uhka syvälle Suomen alueelle ulottuvilla A2/AD-alueilla on sellainen, ettei Suomi yksin pysty sitä eliminoimaan. Pienellä Suomella tuskin riittää yksin resurssit.

Gotlannin merkityksestä on puhuttu enemmän, mutta Ahvenanmaa on yhtä lailla keskeinen A2/AD:n  torjunnan kannalta. Ahvenanmaa on demilitarisoitu, mutta kriisitilanteessa Suomen vastuulla olisi puolustaa aluetta. Käytännössä tämä saattaa olla mahdotonta, koska saaret tulisi miehittää puolustuksen varmistamiseksi ennen sinne suuntautuvaa vieraan valtion iskua.

Zapad 2017

Venäjä  toteuttaa noin 500 miljardin dollarin budjetilla puolustusreformia, joka saataneen päätökseen 2020-luvun alkupuolella. Vuonna 2009 ja 2013 järjestetyillä strategisilla  Zapad eli ”Länsi”- harjoituksilla oli tavoitteena käydä myös informaatiosotaa Natoa vastaan. Zapadit ovat sotilaallisessa mielessä olleet ennen muuta aselajien liikekannallepano- ja yhteistoimintaharjoituksia. Kuluvan vuoden kesäkuuhun mennessä Venäjän  läntisen sotilaspiirin vahvuuksiin oli perustettu  kolmekymmentä pataljoonaa ja komppaniaa, jotka luokitellaan nopean toiminnan joukoiksi joista puolestaan viidellätoista on luokitus  englanniksi ”shock subunits”.  Kyse on toisen maailmansodan aikana tunnetuksi tulleesta käsitteestä ”shock army”. Kenraaliluutnantti Ivan Buvaltsev,  Venäjän taistelujoukkojen koulutuskeskuksen johtaja, kirjoitti keväällä armeijan lehdessä Krasnaya Zvezdassa että näitä yksiköitä on perusteilla jo yhteensä 78.  Ne ovat erikoisjoukkoja hyökkäyksen kärjessä, mutta periaatteessa kyse on sotilaiden motivoimiseksi. Viides shokkiarmeija teki läpimurron Stalingradissa joulukuussa 1942. Samanlaisia motivointikeinoja käytetään myös Yhdysvaltojen armeijassa. Vuoden 2013 harjoitukseen verrattuna Venäjän asevoima on kasvanut kasinkertaiseksi maan läntisessä sotilaspiirissä.

Uusia aseita on kokeiltu kaikissa aselajeissa nimenomaan läntisen sotilaspiirin joukko-osastoissa. Kaliningradin pinta-ala vain on niin pieni, että siellä ei pysty ampumaan operatiivis-taktisillaohjuksilla, saatikka strategisilla. Venäjä saattaa kokeilla nyt Valko-Venäjän lähialueella uutta häivehävittäjää Su-57, maavoimienIskander-K -ohjuksia (kantama 750 km) ja Kuolan rannikolla laivaston Kalibr-NK -risteilyohjuksia.  Läntiseen sotilaspiiriin on sijoitettu runsaasti uusia ja modernisoituja aseita, kuten T-72B3 tankit, SU-34 taistelukentän tukihävittäjät, ns. etulinjan pommikoneet sekä Mi-28 hyökkäyshelikopterit. Lisäksi oletus on, että sotilaspiiri saa käyttöönsä myös uuden sukupolven Armata T-14 tankkeja, kun niiden sarjavalmistus käynnistyy. Läntisen sotilaspiirin vahvistuksilla Venäjä pystyy kontrolloimaan Keski-Eurooppaa ja Baltian maita ilman, että se tarvitsee haavoittuvan Kaliningarin arsenaalia avuksi.

Venäjä pystyy kokoamallaan asevoimalla suorittamaan merkittäviä sotilasoperaatioita niillä alueilla, joita se on pehmittänyt informaatio- ja hybridisodankäynnillä jo vuosia. Näiden alueiden joukkoon kuuluvat myös Baltian maat ja viime vuosina myös Suomi ja Ruotsi. Onko Venäjällä tarkoitus tehdä interventio Ukrainaan, miehittää osittain Valko-Venäjä vai hankkia Suwalkin käytävä haltuunsa? Tätä on syytä epäillä. Vuonna 2018 Venäjä isännöi jalkapallon maailmanmestaruuskisoja, joita se tuskin haluaa menettää boikotoinnin takia. Toisaalta voimakas ja jatkuva sotilaallinen varustautuminen on tehokas informaatiosodankäynnin väline, joka riittää tässä vaiheessa maan lyhyen aikavälin poliittisten tavoitteiden tyydyttämisessä.

Venäjä on korostanut, että tällä kertaa Zapad on terrorisminvastainen harjoitus ja luonteeltaan puolustuksellinen. Venäjän armeijan esikuntapäällikkö kenraali Valeri Gerassimov vihjaisi taannoin, että harjoituksen tavoitteena on vahvistaa Valko-Venäjän turvallisuutta. Näin ollen harjoituksella on ainakin kaksi julkilausuttua päämäärää. Suurharjoitusta on jo edeltänyt  kuukausien ajan aktiivinen harjoitustoiminta Venäjän läntisessä sotilaspiirissä sekä Valko-Venäjällä. Ongelmana on ETYJ:in Wienin dokumentin 47.4 artikla, joka velvoittaa kutsun lähettämisen tarkkailijoille, mikäli harjoitukseen osallistuu vähintäin 13 000 sotilasta. Tästä tietoisina Zapad 2017 harjoitukseen on ilmoitettu osallistuvan vain 12 700 sotilasta. Puolan, Ukrainan ja Liettuan arvioissa osallistujamäärä on haarukoitu välille 100 000- 240 000. Varsin luotettava lontoolainen tutkimuslaitos arvioi osallistujamääräksi noin 70 000 sotilasta.

Tähän viittaavat ne toimet, joita Valko-Venäjällä on jo pitkään kohdistettu hallitusta ja Venäjän sotilaspolitiikkaa arvosteleviin protestiliikkeisiin. Vuoden 2015 maaliskuussa Venäjä järjesti 30 000 sotilasta käsittäneen suursotaharjoituksen, jossa simuloitiin hyökkäystä Suomea, Ruotsia ja Tanskaa vastaan vallankaappauksen torjumiseksi. Ennen harjoitusta Putin oli julkisuudesta piilossa yli kymmenen päivää. Harjoitus tapahtui juuri ennen Suomen eduskuntavaaleja, joiden yhteydessä presidentti Niinistö toivoi, ettei turvallisuuspolitiikasta käytäisi yhteisymmärrystä murentavaa keskustelua.

Konkreettisin uhkakuva, joka  14.-20.9. pidettävään harjoitukseen on liitetty, kohdistuu Pohjois-Puolassa sijaitsevaan Suwalkin käytävään, joka on hieman yli 100 kilometriä pitkä kaistale, joka yhdistää Puolan ja Liettuan. Suwalkista luoteeseen on Venäjään kuuluva Kaliningrad ja kaakkoon Valko-Venäjä. Käytävän valloitus katkaisisi maayhteyden Baltian maiden ja Puolan väliltä. Liettuan puolustusministeriön mukaan Zapad 2017 kuuluu kaavaan, joka on toistunut jo melko pitkään. Maan presidentti Dalia Grybauskaite totesi alkuviikosta, että harjoituksella pyritään pelottelemaan Liettuaa. Hän on kertonut pääministeri Putinin Helsingissä 2010 esittämään vaatimuslistaan, joiden toimeenpano varmistaisi maiden välisen ystävyyden. Grybauskaite torjui vaatimukset. Edellisen Zapad-harjoituksen jälkeen Baltian maihin on sijoitettu merkittävästi lisää sekä Naton joukkoja että kalustoa. Voi olla, että Venäjän johto päättää lopullisesta tavoitteesta vasta harjoituksen aikana voidakseen jälleen yllättää lännen.

Aurora 17 ja Northern Coasts

Zapadin aikaan on käynnissä Ruotsissa noin 20 000 hengen sotaharjoitus Aurora 17. Vastaavaa Ruotsin puolustamiseen keskittyvää suurharjoitusta ei ole järjestetty aikaisemmin. Auroraan on määrä osallistua myös amerikkalaisia joukkoja kalustonaan Patriot-ilmatorjuntaohjusjärjestelmä sekä taistelu- ja rynnäkköpanssarivaunuja. Auroran harjoituskuva on Ruotsiin kohdistuvan strategisen iskun torjuminen yhdessä kumppanien kanssa. Harjoitukseen osallistuu joukkoja Suomen lisäksi USA:sta, Kanadasta, Norjasta, Tanskasta, Virosta, Latviasta ja Liettuasta.

Ruotsissa vuosi sitten hyväksytty isäntämaasopimus on harjoituksessa keskeisessä osassa. Ulkomaiset kumppanit saapuvat Ruotsiin pääosin Göteborgin sataman kautta. Suomesta osallistuu noin 300 sotilasta, joista suuri osa on Porin prikaatin varusmiehiä. Itämerellä alkoi samoihin aikoihin  myös Ruotsin isännöimä Northern Coasts 2017 -merisotaharjoitus, johon Suomi niinikään osallistuu. Northern Coasts -harjoitukseen puolestaan osallistuu noin 250 suomalaista. Aluksista mukana ovat Hämeenmaa-luokan miinalaiva, Rauma-luokan ohjusvene sekä kaksi Katanpää-luokan miinanetsijää ja huoltoalus. On arvioitu, että Suomi pääsee harjoitusten kautta osoittamaan sitoutumistaan EU:n yhteiseen turvallisuuteen.

Mitä seuraavaksi - Itämerestä uusi ”jäätynyt konflikti”?

1. Venäjä tuskin muuttaa  geopoliittista vaikutusaluetta laajentamaan suuntautunutta strategiaansa kuin vasta 2020-luvun alkupuolella, jolloin se on saanut toteutettua asevoimien reformin sekä saanut päätökseen geopoliittisen laajentumisen, Neuvostoliiton hajoamisen kompensaationa.
2. Venäjän ja lännen suhteet ovat siten oletettavasti pitempään aallonpohjassa, eikä niitä voida palauttaa edes  Krimin valtausta edeltävälle tasolle käden käänteessä. Itämeren alue pysyy jännitteisenä, vaikka suoranaisilta sotilaallisilta selkkauksilta vältyttäisiinkin.
3. Venäjä varustautuu myös arktisella. Suomi on arktisen neuvoston puheenjohtajamaana vastuussa neuvoston toimintakyvyn säilyttämisestä, mutta tuskin voi tehdä mitään erityistä alueen sotilaallisen varustelun estämiseksi.
4. Venäjä pyrkii heikentämään liberaalia maailmanjärjestystä, jonka yhtenä pilarina on Euroopan unioni. Tämä aiheuttaa ristiriitoja Venäjän ja EU:n välille, mikä vaikeuttaa Suomen ja Venäjän kahdenvälisten suhteiden kehittämistä. Venäjä ei ole suurvalta eikä ole tulossa suurvallaksi (12. suurin talous) eikä sitä tulisi käsitellä suurvaltana, ”silkkihansikkain”.  Venäjän sotilaallinen kyky ei ole välttämättä mitenkään erinomainen, vaan se käyttää varustelua informaatiosodan välineenä. Suomen tulisi ymmärtää asemansa EU:n jäsenvaltiona tämän mukaisesti.
5. Suomi ja Ruotsi eivät voi säästyä Itämeren alueen sotilaallisen kehityksen vaikutuksilta. Ne joutuvat miettimään asemaansa Naton kumppaneina, koska ne ovat toisaalta ilman turvatakuita mutta samalla  alttiita Venäjän painostukselle. Venäjä haluaa maiden säilyvän liittoutumattomina, jotta se voisi paremmin toteuttaa strategiaansa lännen yhtenäisyyden murentamiseksi.