Hybridisodan torjuntaa tehostettava - Tuomioja selityksiä velkaa

Tohtori Pauli Järvenpää arvosteli 30.12. YLE:n ohjelmassa ulkoministeri Erkki Tuomiojaa (sd.)  tämän tavasta jakaa tutkijoita vuohiin ja lampaisiin. Tuomioja harrastaa kylmän sodan ajalta tuttua poliittisen eliitin tapaa yrittää säädellä aiheita, joista saa ja joista ei saa keskustella. Samalla leimataan vastavirran kulkijoita. Ulkoministeriössä sisäinen keskustelu onkin ollut vaikeaa jo pitkään, kun ministeri toimii kaksoisroolissa: paitsi ministerinä myös ikäänkuin korkeimpana virkamiehenä. Hän kommentoi lähes päivittäin asioita, joiden kommentointi kuuluisi linjavirkamiehille tai tiedotusvastaaville, joita ministeriössä on runsaasti töissä. Voidaan myös kysyä, onko ministerin käytävä keskustelua tutkijoiden kanssa, joiden tulee tehdä myös kriittistä tutkimusta?

Kylmän sodan aikana näiden keskustelukieltojen takana oli usein Neuvostoliiton KGB-upseerien varhempi yhteydenotto, mistä historiantutkimus on jo voinut antaa pätevää todistelua. Joskus oli varmaan parempi taipua kuin kiristää suhteita. Mutta ei aina. Tänään kieltoihin tähtäävien puheenvuorojen taustalla on yksinkertaisesti keskustelun rajoittaminen, jolla on myös sisäpoliittinen logiikka. Ei haluta antaa kuvaa, että jotkut muut kuin vallassaolevat (SDP:n) päättäjät voisivat hallita näitä kysymyksiä, koska ulkopoliittinen valta-asema takaa myös sisäpoliittisia asemia. Keskustelun estelyllä halutaan ”kaivaa kaapista” hankalia henkilöitä - ”linjan vastustajia” - joihin kohdistuvassa kritiikissä ja leimaamisessa on usein harkitun nolaamisen tuntomerkkejä.  Keskustellaan henkilöistä, ”hankalista henkilöistä”, ei asioista.

Olisin kuitenkin kiinnittänyt huomiota enemmänkin Tuomiojan itsensä viimeaikaisiin erillisiin asiapuheenvuoroihin. Hän on nimittäin käyttänyt viime aikoina puheenvuoroja, joiden kriittinen arviointi on jäänyt vähäiseksi. Kukaan ei silti ole vaatinut istuvaa ulkoministeriä - kuten hän tavan takaa vaatii muita - lopettamaan näkemystensä esittelyä, vaikka näiden kannanottojen ei voida katsoa heijastelevan laajempaa kannatusta. Otan esille kolme esimerkkiä.

1) Tuomioja kielsi lokakuun alussa, että hän olisi helmikuussa 2000 saanut tämän blogin kirjoittajalta EU:n ulkoministereille tarkoitetun serbiopposition edustajan professori Predrag Simicin vetoomuksen  opposition auttamiseksi. Simic vahvisti 8.10.2014 pyytäneensä allekirjoittaneen tehtävään vetoomuksen välittämiseksi Suomen tulevalle ulkoministerille toimiessani Länsi-Balkanilla Vakaussopimuksen koordinaattorina Kosovon kriisin jälkeen. Tätä koskeva tapaaminen järjestettiin lyhyellä aikavälillä. Tapaamisen yhteydessä Tuomioja arvosteli sekä Balkanin Vakaussopimuksen toimintaa että erikseen omaa toimintaani, koska en tukenut Milosevicin hallintoa,joiden edustajien koskemattomuudesta minun olisi tullut olla  hänen miestä huolissani. Tämä Simicin kirjallinen lausunto kumoaa yksiselitteisesti Tuomiojan julkisuudessa esittämät väittämät valehtelusta että en olisi jättänyt hänelle Simicin vetoomusta. Ministeri voi edelleen yrittää kieltää Milosevic-kommenttinsa, mutta kerroin niistä välittömästi useille henkilöille tapaamisen jälkeen. Tällaisia väittämiä ei keksitä omasta päästä.

2) Tuomioja antoi Keskisuomalaiselle (9.12.2014) haastattelun, jossa hän korostaa ettei näe Venäjällä olevan alueellisia laajentumishankkeita. Tämä lausunto annettiin tilanteessa, kun Itä-Ukrainassa jatkui venäläismielisten sotilaiden miehitys ja Krimin anastuksesta on puoli vuotta. Tuomiojan lausunto on jopa ristiriidassa Venäjän jos ei virallisten niin ainakin lähes virallisten näkemysten kanssa, joiden mukaan maalla on velvollisuus puolustaa maanmiesvaltioita ”kun apua pyydetään”. Tämä tunnetaan jo vuodesta 1992 ns. Karaganovin doktriinina ja on läheistä sukua vuodelta 1968 peräisin olevalle Brezhnevin doktriinille, jolla perusteltiin, miksi viiden Varsovan liiton maan oli miehitettävä Tshekkoslovakia. Miehityksen muodollisena syynä oli Tshekkoslovakian kommunistipuolueen piiristä esitetty avunpyyntö sosialismin pelastamiseksi.

3) Tuomioja on Iltalehdessä taannoin analysoinut Suomen kansainvälistä asemaa Ahvenanmaan sotilaallisen aseman näkökulmasta. Virikkeen tälle lausunnolle antoi UPI:n tutkija Charly Salonius-Pasternak, joka oli arvioinut että Venäjä haluaisi mahdollisen konfliktin kärjistyessä lännen kanssa ensi vaiheessa ottaa sotilaallisesti haltuunsa Ahvenanmaan. Tämänkaltainen skenaario on ollut kylmän sodan aikana Suomen puolustusvoimien pöydällä ja myöhemminkin. Ahvenanmaan aluevesillä nähtiin esimerkiksi kesäkuussa 1982 neuvostoliittolainen sukellusvene, mikä tällöin herätti huolta saarten turvallisuudesta. Elettiin niin sanotun uuden kylmän sodan aikaa. UPI:n tutkijan arviosta voi olla montaa mieltä, mutta sen paheksunta sinänsä tuskin vie selvyyden saamista eteenpäin. 

Tuomiojan mukaan Suomen uhkakuvat liittyvät laajempaan kansainväliseen kriisitilanteeseen, mutta niin tekevät ulkoministerin mukaan myös kaikki Salonius-Pasternakinkin esille tuomat tilanteet. ”Niistä yksikään ei liity vain ja ainoastaan Suomeen vaan perustuu siihen, mitä muualla samanaikaisesti tapahtuu”. Tietenkin on näin, mutta Tuomioja jatkoi: ”Aivan yhtä hyvin voitaisiin ja varmasti valmiussuunnittelussa tehdäänkin ilman provosoivaa tai puolustusvalmiuksia paljastavaa julkisuutta varautua paitsi näihin tilanteisiin, myös sellaisiin jossa sotilasliitto Natolla voisi olla samanlaisia Suomeen ja esim. Ahvenanmaahan liittyviä painostus- ja hyväksikäyttötarpeita”. 

Käsitykseni mukaan käynnissä on kuitenkin sellainen kansainvälinen kriisi, joka voi levitä geopoliittisen jännityksen lisääntymisenä myös Pohjois-Euroopassa ja Itämeren piirissä. On kysyttävä vakavasti, rinnastaako Tuomioja Naton Venäjään Suomen turvallisuuspoliittisena ongelmana? Jos hän tarkoittaa tätä, on näkemyksellä seurausvaikutuksia Suomen asemaan EU:ssa, missä Naton legitmitetti myös Euroopan integraation turvaajana ja siten myös Suomen vakaan aseman takaajana on kiistattomasti tunnustettu. Jos taas Tuomioja yrittää hämätä keskustelua siitä, miksi Venäjä on muuttanut kansainvälistä käyttäytymistään, kyse on yhdenlaisesta ”hybridisodan” kansallisesta versiosta, jossa hämärretään tosiseikkoja. Vuonna 2014 Tuomioja haluaa häivyttää siten Venäjän todellisia tarkoitusperiä, kun hän  puolestaan Zavidovo-vuodolla 1972 halusi tuoda julkisuuteen Neuvostoliiton aidon tavoitteen estää Suomen EEC-vapaakauppasopimuksen, jota myös hän tällöin vastusti kansanedustajana.