Euroopan turvallisuusjärjestelmä on systeemikriisissä

Venäjän suorittama Krimin anastus keväällä 2014 tarkoitti, että kylmän sodan jälkeinen turvallisuusjärjestelmä oli ajautunut lopullisesti muhimassa olleeseen systeemikriisiin, mitä olen kuvannut teoksessa Etupiirin ote. Krimin anastus muistutti  Tshekkoslovakian siirtymisestä kommunismiin talvella 1948. Sekin oli Kremlin ohjaukseen ja sotilaalliseen voimaan nojautunut ”kansankumous”. Suomen Kommunistisen Puolueen johtohahmo Hertta Kuusinen oli vaatinut Suomen seuraavan ”Tshekkoslovakian tietä”. Läheltä piti. Vuosi 1948 aloitti globaalin kylmän sodan, mutta vuonna 2014 ”uusi kylmä sota” tarkoittaa alueellista epävarmuutta, ennakoimattomuutta, missä psykologialla ja julkisella mielikuva- ja sanasodalla on arvaamaton merkitys.

G20-huippukokouksessa 15.11.2014 Yhdysvaltain presidentti Barack Obama varoitti Ukrainan tapahtumien aiheuttamasta uhkasta maailmanrauhalle. Tätä puheenvuoroa ei voida sivuuttaa. Suomen turvallisuuspoliittinen asema ei ole sama kuin vielä jokin aika sitten. Naapurimaassamme Ruotsissa herääminen uuteen todellisuuteen on ollut suurempi shokki. Vaikka historialliset analogiat ovat usein hankalia, Suomi ja Ruotsi ovat nyt lähellä samankaltaista turvallisuuspoliittista tilannetta kuin 1920-luvulla. Molemmat hakivat turvakseen samanmielisten seuraa, myös Kansainliittoa, mutta eivät siinä onnistuneet. Suomelle tämä oli käydä kohtalokkaaksi. Tasan 75 vuotta sitten Neuvostoliiton pääsihteeri Josif Stalin antoi hyökkäyskäskyn, jonka seurauksena Talvisota alkoi 30.11.1939.

Ukrainan kriisi on ainakin osittain seurausta Venäjän uudenlaisesta, ”Euraasian unionin” luomiseen liittyvästä geopoliitisesta strategiasta. Venäjän presidentti Vladimir Putin tarkastelee kansainvälisiä suhteita nollasummapelin näkökulmasta. Venäjä ja Euraasian unioni voivat vahvistua vain jonkun toisen kustannuksella. EU:n vahvistuminen tuskin on tämän vuoksi enää Venäjän intressissä.

Kun provosoidaan, ei pitäisi provosoitua. Miten EU ja Yhdysvallat voisivat vastata  Venäjän epälineaariseen voimapolitiikkaan laukaisematta ”koston kierrettä”? Milloin diplomatialla on todelliset mahdollisuudet palauttaa Krimin anastusta edeltävä tilanne? Jos diplomatian tavoitteena on vain tilanteen rauhoittaminen, Krimin kysymyksestä tulee uusi Berliinin kysymys, joka jakaa Euroopan, ja samalla Euroopan turvallisuusjärjestelmän pysyvästi kahteen leiriin.

Tuskin Ukrainan hallitusta voidaan uskottavasti arvostella siitä, että se on yrittänyt sotilaallisin keinoin rajata venäläismielisten separatistien sotilaallisia toimia. Jokaisella maalla on YK:n peruskirjan perusteella oikeus puolustautua hyökkäystä vastaan. Kansallinen itsemääräämisoikeus on toisaalta myös kansainvälisessä oikeudessa määritelty legitiimi periaate. Itsenäistymisen tulisi kuitenkin toteutua rauhanomaisesti ja Euroopassa ETYJ:in periaatteiden mukaisesti.

Kylmä sotahan loi paradoksaalisesti alueellisen vakauden. Siihen kuului olennaisesti toisen maailmansodan seurauksena syntyneiden reviirien tunnustaminen: etupiirit, joiden sisällä sai tapahtua melkein mitä tahansa, kun vastapuoli ei sotkeutunut toisten maiden sisäisiin asioihin. Prahan kevään nujertamista 1968 ei seurannut taloudellisia sanktioita, eikä suhteiden jäädytystä. Suomen pääministeri Mauno Koivisto (sd.) oli Moskovassa hieromassa ydinreaktorikauppoja jo loka-marraskuussa 1968 eikä NATO uhannut Moskovaa vastatoimilla.

Toisaalta 1980-luvulle tultaessa länsi  alkoi irtaantua kylmän sodan pelisäännöistä ja  aloitti vastatoimet  taloudellisten sanktioiden muodossa Afganistanin miehityksen vanavedessä 1979/1980.  Neuvostoliitto ei puolestaan enää 1980-luvulla uskaltanut miehittää Varsovan liiton maita, vaikka niissä kapinoitiin kommunismia vastaan. Kreml ei onnistunut myöskään hajottamaan länttä rauhanliikkeiden avulla, vaikka murtumia syntyikin. Yhdysvallat oli ottanut aloitteen ja Reykjavikissa syksyllä 1986  ehdottanut täydellistä ydinaseriisuntaa. Ehdotus oli yllätys myös Neuvostoliitolle, jonka suurvalta-asema nojasi paljolti juuri ydinaseita koskevaan tasavertaisuuteen Yhdysvaltojen kanssa. Ilman ydinaseita keisarilla ei ollut vaatteita. Tästä päädyttiin kylmän sodan vastakkainasettelun ytimeen. Kyse oli demokratiasta, ei aseista.

Sama tilanne on ainakin jossain määrin vuonna 2014 asetelmassa länsi vastaan Venäjä. Kreml vastustaa länsimaista demokratiaa, sananvapautta ja avoimia vaaleja. Moskovassa länsimainen demokratia on korvattu käsitteellä ”suvereeni demokratia”. Alkanutta uutta jännityksen jaksoa lännen ja Venäjän välillä ei nytkään voida ratkaista sodalla, mitä tosiseikkaa Venäjä voi hyödyntää vyöryttäessään geopoliittista vaikutusaluettaan naapurustossaan epälineaarisella sodankäynnillä. Mutta jos Venäjän historiasta mitään voidaan oppia, niin se, että muutokset voivat olla nopeita. tsaari Nikolai II:n todellinen seuraaja oli neuvostokommunistijohtaja Vladimir Iljitsh Lenin. Venäjän presidentti Boris Jeltsinin seuraaja oli Putin. Suomessa nuori poliitikkosukupolvi on opetettu luottamaan siihen, että meillä on aina hyvä naapuri, kunhan käyttäydymme säädyllisesti. Vanhempi sukupolvi on opettanut, miten Venäjä pysyy hyvänä ystävänä. ”Venäjä on suuri mahdollisuus”.  Tätä tuskin voidaan kiistää, mutta sitä ennen olisi ratkaistava Euroopan turvallisuusjärjestelmän systeemikriisi.