Ensimmäisen tasavallan ulkopolitiikan tärkein arkkitehti Rudolf Holsti

​Kaunasin Vytautas Magnus-yliopiston professorin Alpo Rusin esitelmä
2.10.2017 Jyväskylän Historiallisessa Yhdistyksessä:

Tohtori Rudolf Holsti (1881-1945) oli lehtimies, diplomaatti ja kansainvälisten suhteiden teoreetikko, joka toimi ensimmäisen tasavallan aikana kuuden hallituksen ulkoministerinä. Hänestä riittäisi tutkittavaa moneen elämänkertaan. Viime vaiheessa ulkoministerikaudet vaativissa olosuhteissa varmistivat hänen paikkansa ulkopolitiikan johtajien eturivissä. Siitä asemasta ei yleensä ole tarvinnut poistua maanpakoon, kuten Holstin osalta tapahtui, mikä tekee hänen tarinastaan ainutlaatuisen.

Tässä esityksessä on tarkoituksena tehdä yleisarvio Holstin merkityksestä Suomen ulkopolitiikan historiassa.Tohtori Heikki Roiko-Jokela on erinomaisessa väitöksessään 1995 todennut, että Holsti oli reunavaltiopolitiikan arkkitehti. Hän puolusti pienten maiden olemassaoloa, mutta niin, että ne tuli yrittää sovittaa kohtuudella suurvaltojen intresseihin. On perusteita väittää, että Holsti oli 1920-luvun alussa myös Suomen ulkopolitiikan arkkitehti, mutta jonka linja hajosi, kun hän joutui jättämään paikkansa keväällä 1922.

Holstin tutkimiselle antaa ajankohtaista virtaa kaksi seikkaa. Ensinnäkin nykyinen turvallisuuspoliittinen asetelma muistuttaa niitä aikoja, jolloin Holsti toimi ulkoministerinä 1919-1922 ja 1936-1938. Venäjä on luonut 2000-luvulla yhä enemmän jännitteitä Itämeren alueelle, mikä on kasvava turvallisuuhuoli maan historiallisen etupiirin maille. Toisekseen Suomen ulkopolitiikka on profiloitunut etenkin toisen maailmansodan jälkeen presidenttien kautta. Ensimmäisessä tasavallassa ennen Talvisotaa ulkopolitiikasta päätettiin kuitenkin presidentin ja valtioneuvoston yhteistoimintamenettelyssä, mikä muistuttaa nykyisen perustuslain tavoitteesta. Ymmärtääksemme ulkopolitiikan muokkautumista ja päätöksentekoa, on välttämätöntä laajentaa ulkopolitiikan historian henkilögalleriaa ja löysätä se tähänastisesta presidenttikeskeisyydestä.

Holstin poikkeuksellisen merkittävän uran arvioiminen on jäänyt historian kirjoituksessa puolitiehen, ehkä siksi, että hän toimi ulkoministerinä kuudessa hallituksessa ja joutui kummallakin kertaa eroamaan kesken toimikauden, ja ehkä siksi, että hän siirtyi 1940 Yhdysvaltoihin Sveitsistä käytännössä vapaaehtoiseen maanpakoon. ”Hänen oli lähdettävä Suomesta”, kuten hänen poikansa Vancouverin yliopiston professori Kalevi Holsti ilmaisi asian dramaattisesti 1963. Rudolf Holsti haluttiin ehkä tietoisestikin unohtaa Jatkosodan jälkeen, kun edistyspuolue ja sen monet johtohahmot leimattiin poliittisista syistä sotaan syyllisiksi. Samalla lapsi meni pesuveden mukana, koska nimenomaan Holstilla oli ollut edellytykset estää Talvisota, mikäli se olisi diplomatialla voitu ylipäätään estää. Hänen ajatteluaan leimasi toiminta laajemmin pienten maidenaseman vahvistamiseksi, missä nimenomaan diplomatia oli avainasemassa. Hänen seuraajansa Eljas Erkko ei ollut Holstin veroinen strategi, millä oli vaikutusta, kun kansainvälinen tilanne kiristyi ennen Talvisotaa.

Holstin uraa on kartoitettu varteenotettavissa tutkimuksissa, joista tohtori Jukka-Pekka Pietiäisen uraauurtava väitös (1986) tarkasteli Holstin niin sanottuja formatiivisia vuosia ensimmäisen ulkoministerikauden alkuvaiheisiin kesään 1919 saakka. Professori Kalevi Holsti arvioi vuonna 1963 julkaistussa tutkimuksessaan isänsä merkitystä Suomen ulkopolitiikassa vuosina 1918-1922, mikä tarkensi Holstin ulkopoliittista ajattelua ja vaikutusta itsenäisyyden alkuvuosina, kun Suomi etsi linjaansa kansainvälisessä yhteisössä.

Tohtori Heikki Roiko-Jokelan väitöskirja(1995) "Ihanteita ja reaalipolitiikkaa: Rudolf Holstin toiminta Baltian maiden kansainvälisen dejure -tunnustamisen ja reunavaltioyhteistyön puolesta 1918 - 1922” vuodelta 1995 on tärkeä Holstin ensimmäistä ulkoministerikautta selvittävä perusteos. Kuten Pietäinen toteaa: ”Lähes kaikissa maailmansotien välistä aikaa koskevissa poliittisen historian tutkimuksissa Holsti on tavalla toisella esillä”.

+++

Holstin kasvuvuosilla oli suuntaava merkitys hänen tulevaisuudelleen. Säätyläispoika kävi Jyväskylän lyseota keskinkertaisella menestyksellä. Koulutoverit Otto Vilhelm Kuusinen ja Edward Gylling pärjäsivät paremmin. Kirjoittautuessaan Helsingin yliopistoon 1901 Suomi koki masentavia aikoja helmikuun manifestin seurauksena. Isän toivomaa tuomaria ei ”Rudista” tullut, vaan ensin lehtimies ja sitten yhteiskuntatieteilijä. Hän opiskeli kansantaloustiedettä ja kirjoitti aikakauden pasifistisia virtauksia myötäillen gradunsa ”aseellisesta rauhasta” vuonna 1907. Sotaa hän piti ”laillisena joukkomurhana”, mikä asettaa eettisiä tavoitteita kaikille turvallisuuspolitiikan harrastajille. Pienkustantamon julkaisema teos ei herättänyt huomiota eikä siitä ole löytynyt arvosteluja. Holsti kirjoitti vuodesta 1909 pääosin Lontoossa väitöskirjaansa ”The Relation of War to the Origin of the State”, joka hyväksyttiin maailmansodan pilvien keräutyessä taivaalle. Hän pohti teorioita valtion olemuksesta ja alkuperästä. Britannian demokratia ja aikakauden oloissa vapaa henkinen ilmapiiri kuten myös Balkanin sodat vaikuttivat Holstin maailmankuvan muotoutumiseen.

Palattuaan Lontoosta Holsti teki nopean poliittisen uran maailmansodan runtelemassa ja sisäisesti natisevassa suuriruhtinaskunnassa. Hänet valittiin eduskuntaan 1913 Nuorsuomalaisten ehdokkaana, joka kokoontui valtiopäiville helmi-toukokuussa 1914.

Maailmansodan takia valtiopäivät jäivät vaalikauden ainoaksi. Hänet valittiin uudelleen vuoden 1916 vaaleissa, mutta nämäkin valtiopäivät kokoontuivat vasta maaliskuussa 1917, jonka jälkeen hän sai salkuttoman senaattorin tehtävän Oskari Tokoin senaatissa.

Senaattorina Holsti tuki Suomen ja Venäjän oikeussuhdetta muuttaneita uudistuksia joilla vahvistettiin Suomen riippumattomuutta. Loppuvuodesta senaattorin tehtävät vaihtuivat elintarvikehuoltoon ja maan itsenäisyyden tunnustamiseen liittyneisiin neuvottelijan tehtäviin Lontoossa, jolloin hän näytti kyntensä poikkeuksellisen vaati-
vassa diplomatiassa. Kotimaassa valta oli saksalaismielisellä P.E. Svinhufvudin senaatilla, joka ei kyennyt estämään maan ajautumista sisällissotaan. Valkoisten ylipäällikkö kenraali C.G.Mannerheim vastusti Saksan interventiota, kuten myös Holsti, vaikkakin osin eri syistä. Holsti kävi Lontoosta käsin kamppailua Saksaan nojautuneita monarkisteja vastaan, joiden jääräpäisyys viivytti ympärysvaltojen ja Suomen suhteiden normalisointia ja elintarvikehuollon käynnistämistä.

Keväällä 1919 Holsti vaikutti Suomen valtuuskunnassa Pariisin rauhanneuvotteluissa. Hänen toimintansa Baltian maiden itsenäisyyden tunnustamisen hyväksi oli tällöin merkityksellistä, joka liittyi oleellisella tavalla hänen kehitteillä olleeseen ulkopoliittiseen ohjelmaansa. Samalla hän keräsi vastustajia kansallismielisen oikeiston piirissä, jolle Saksan luhistuminen maraskuussa 1918 oli ollut katkera tappio. Suomen linja Baltian maiden itsenäisyyden uudelleen tunnustamisessa taisi olla 1991 hieman passiivisempaa, mikä oli seurausta kylmästä sodasta, ja niistä muutoksista jotka siitä seurasivat Suomen ulkopoliittisessa kulttuurissa. Ehkä vaikutukset ulottuivat aina 2000-luvun alkuun, kun esille nousi Baltan maiden Nato-jäsenyys, jota valtiojohto arvosteli uskoen, että laajennus uhkaisi Itämeren alueen vakautta. En arvuuttele, mikä olisi tilanne Baltian maissa, jos ne olisivat seuranneet suomalaisten isovelimäisiä neuvoja .

+++

Maaliskuussa 1919 pidettyjen itsenäisen Suomen ensimmäisten aidosti vapaiden eduskuntavaalien jälkeen Holsti nimitettiin ulkoministeriksi edistyspuoluelaisen Kaarlo Castrenin hallitukseen, josta alkoi hänen vaikutusvaltainen uransa ensimmäisen tasavallan ulkopolitiikan muotoilijana. Tukea tuli omien lisäksi maalaisliitolta, jonka johtaja Kyösti Kallio kiitteli Holstin oppineisuutta ja ulkopoliitikon kykyjä. Holsti saattoi olla lähellä tulla 38-vuotiaana valituksi jopa maan ensimmäiseksi tasavallan presidentiksi. Hän hävisi puolueen sisäisen äänestyksen K.J. Ståhlbergille täpärästi heinäkuussa 1919. Toimiessaan ulkoministerinä presidentti K.J. Ståhlbergin kauden kolmen ensimmäisen vuoden aikana Holsti oli merkittävä ulkopoliitiikan linjoittaja. Holsti valmisteli hallitukselle vaihtoehtoja, perusteli niitä, ja keskustelun jälkeen kokoontuneessa hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa esitteli ratkaisun. Valiokunnan päästyä keskustelun jälkeen yksimielisyyteen noudatettavasta politiikasta presidentti ja hallitus hyväksyivät yleensä ehdotuksen. Eduskunnan ulkoasianvaliokunnan rooli oli vähäinen, mutta Holsti piti siihen yhteyttä saadakseen tietoja valiokunnan kannoista ja informoidakseen sitä hallituksen linjauksista. Valiokunnan sisäiset ristiriidat olivat niin suuret, ettei siitä ollut hallitukselle ulkopoliittiseksi päällystakiksi muutoinkaan.

Holstin aloittaessa ulkoministerinä kesällä 1919, Suomi oli sisäisesti rikki revitty ja bolshevikkien provosoima sisällissota tulehdutti suhteet Neuvosto-Venäjään vuosikausiksi. Holsti ajoi Tarton rauhanneuvotteluissa syksyllä 1920 itsehallintoa Itä-Karjalalle, mutta ymmärsi myöhemmin, että Neuvosto-Venäjä ei pitänyt lupauksiaan. Nuori ulkoministeri ymmärsi, että Neuvosto-Venäjän uhkan puskuroimiseksi tarvittiin Itämeren maiden yhteistyötä. Maailmansodan jälkeen Itämeren alueelle oli syntynyt viisi uutta itsenäistä valtiota.

Holsti oli ponnistellut jo aiemmin Lontoossa Baltian maiden kansainvälisen tunnustamisen puolesta, joka oli välttämätöntä reunavaltioyhteistyön käynnistämiseksi. Holstin ohjelma oli selkeä: hän ajoi Suomea lähemmäksi entente-maita, tuki reunavaltioyhteistyötä ja Kansainliittoa.

Tämä ohjelma sai kuitenkin varsin ristiriitaisen vastaanoton eduskunnassa. Keväällä 1921 vaikutti siltä, että hallituksenvaihdos lopettaisi myös ulkoministerin uran. Esille nousi sekä Holstin henkilö että ohjelma. Hänet koettiin oikeistossa hankalaksi persoonaksi, mihin vaikutti ministerin terveysongelmat, mutta enemmänkin älykkyys, itsevarmuus ja ohjelmallinen suuntautuminen. Baltian maiden itsenäisyyden kestävyyteen ei Helsingissä uskottu ja eduskunnan ruotsalaisten näkökulmasta ulkopolitiikan suuntautumisen ilmansuunta oli väärä.

Holsti laati hallituskriisin yhteydessä edistyspuolueelle 14-sivuisen ulkopoliittisen ohjelma-asiakirjan, joka on tänäänkin arvokas dokumentti. Baltian maiden itsenäisyys oli Holstin mukaan Suomen turvallisuuden elinehto. Skandinavian suunta ei ollut ratkaisu, koska kiista Ahvenanmaan asemasta vei pohjan Suomen ja Ruotsin läheisemmästä liittolaisuudesta vuosiksi eteenpäin, eikä se taida olla realiteetti sotilaallisessa mielessä vielä tänäänkään.

Sekä Neuvosto-Venäjä että Saksa yrittivät horjuttaa Baltian maiden itsenäisyyttä. Molemmat maat pitivät näitä maita enemmän tai vähemmän osana etupiirejään. Holsti oli kuitenkin optimisti ja uskoi Euroopan siirtyvän pysyvää rauhantilaa kohti Immanuel Kantin ennusteiden mukaisesti, kuten hän asian ilmaisi ohjelmassaan. Hän säilytti paikkansa seuraavassa edistyspuolueen J.H. Vennolan johtamssa hallituksessa, mutta joutui sekä germanofiilien että skandinavistien kasvavan arvostelun kohteeksi.

Holsti halusi normalisoida suhteet Neuvosto-Venäjään, mutta ymmärsi , että pelkästään hyvät idänsuhteet eivät takaisi Suomen turvallisuutta. Hän oli ajanut reunavaltioyhteistyötä jo vuodesta 1919, mutta todelliset neuvottelut sopimukseen nojautuvasta liittolaisuudesta Viron ja Latvian sekä Puolan kanssa käytiin maaliskuussa 1922 Varsovassa. Holstin tarkoituksena ei ollut alun alkaen allekirjoittaa tässä vaiheessa sopimusta. Lopullisessa 18.3. ulkoministerien allekirjoittamassa sopimuksessa ei ollut sotilasliittoa koskevaa osaa, joten Holsti oletti voivansa allekirjoittaa sen, saatuaan Helsingistä sopimuksen sisältökysymyksiin vihreää valoa. Liettua ei ollut sopimusosapuoli Vilnan asemasta Puolan kanssa syntyneiden riitaisuuksien seurauksena.

Vuoden 1921 lopulla Neuvosto-Venäjä oli mobilisoinut joukkojaan Suomen rajalle, mikä vakuutti Holstin, että vuotta aiemmin solmittu Tarton rauhansopimus ei ollut riittävä tae maan itsenäisyyden säilymiselle. Suomen turvallisuusongelma odotti edelleen ratkaisua. Neuvosto-Venäjän kasvaneen sotilaallisen uhkan alla loppuvuodesta 1921 aloitettiin reunavaltiopolitiikan määrätietoinen valmistelu.

Tavoitteena oli saada ratkaisevaa tukea reunavaltioista ja niitä tukevista ensimmäisen maailmansodan aikaisista läntisistä ympärysvalloista, kuten Ranskasta, Iso-Britanniasta ja Yhdysvalloista. Varsovan konferenssin alla Holsti oli vähällä joutua salamurhan uhriksi. Ilmeisesti saksalaismieliset ruotsinkieliset ääriainekset suunnittelivat Holstin murhaa, mutta valitsivat kohteeksi helmikuussa 1922 sisäministeri Heikki Ritavuoren, koska murhan tekijä, Ernst Tandefelt oli Holstin kaukainen sukulainen. Nämä tiedot tulevat esille Holstin julkaisemattomista muistelmista. Murhan tausta jätettiin tutkimatta, mikä tulisi vieläkin avata, koska Tandefelt tuskin toimi yksin. Suojeluskunnan Uudenmaan alueen johtaja, saksalaismielinen kenraali Paul von Gerich oli kesällä 1921 erotettu, kun hän oli hyökännyt julkisuudessa Holstin ja hallituksen kimppuun. Alustavissa murhatutkimuksissa päästiin liian lähelle von Gerichiä.

Kotimaahan palattuaan Holsti joutui sekä konservatiivien että sosialistien ryöpytykseen. Konservatiivit valittivat, että sopimuksesta puuttui sotilasliittoa koskeva osa. Sosialistit katsoivat, että sopimus oli suunnattu Neuvosto-Venäjää ja Saksaa vastaan. Lopulta myös puoluetoveri, pääministeri J.H. Vennola - ”soutaja ja huopaaja”, ku-
ten häntä arvosteltiin - veti maton Holstin alta pelätessään, että koko hallitus oli pian kaatumassa, ei vain Holsti, joka oli menettänyt eduskunnan enemmistön luottamuksen. Niin Holsti kuin presidentti Ståhlbergkin tulkitsivat Vennolan pettäneen pelastaakseen oman poliittisen tulevaisuutensa.Mikään ei auttanut, ja hallitus kaatui eduskunnan äänestettyä, ettei Varsovan sopimusta käsiteltäisi enää meneillään olevan vaalikauden aikana. Vaikka Holsti valittiin kesällä uuteenkin eduskuntaan hän siirtyi diplomaatiksi, ensin Suomen ministeriksi Riikaan ja Tallinnaan ja myöhemmin 1928 edustajaksi Kansainliittoon ja ministeriksi Sveitsiin.

Professori Kalevi Holsti on arvioinut, että hänen isänsä ehkä sittenkin kaikkein merkittävin saavutus oli ensimmäisellä ulkoministerikaudella, ei Tarton rauhansopimus tai reunavaltiopolitiikan suunnittelu, vaan päätös vastustaa ”tuntemattomia seikkailuja” eli hyökkäystä Itä-Karjalaan. Jos hyökkäys olisi suoritettu, ”Suomen kansa olisi saattanut menettää itsenäisyytensä joko porvarilliselle tai bolshevistiselle Venäjän hallitukselle”, kuten hän tilittää.

+++

Uusimmat tutkimukset ovat tuoneet esille merkityksellisiä yksityiskohtia Holstin uran loppuvaiheista, kun hän toimi ulkoministerinä vuosina 1936-38 ensin Kyösti Kallion IV hallituksessa ja sitten A.K.Cajanderin hallituksessa Kallion presidentiksi valinnan jälkeen. Hänen valintansa ei ollut sen enempää presidentti Svinhufvudin kuin marsalkka Mannerheiminkaan mieleen. Svinhufvud piti Holstia liian saksalaisvastaisena, kun taas Mannerheim ei hyväksynyt hänen Kansainliittoon ja länsimaihin tukeutuvaa linjaansa. Kansainvälisen tilanteen kiristyttyä, kovimmat hyökkäykset Holstia vastaan tulivat hänen oman puolueensa Edistyspuolueen oikealta laidalta ja erityisen rajusti häntä ryöpytti Eljas Erkko Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa. Oppositio alkoi koota rivejään hallituksen ulkopolitiikkaa vastaan, ja Holstista oli tulossa riippakivi, joka uhkasi viedä koko punamultayhteistyön upoksiin. Tässä vaiheessa sisäpolitiikasta tuli jälleen tekijä, joka vaikutti ulkopolitiikan linjaan.

Holstin aloitettua toisen kautensa ulkoministerinä reunavaltiopolitiikka - tai kuten sitä kutsuttiin, Holstin ”nuoruuden kepponen”- oli korvattu Skandinavia-suuntauksella ja puolueettomuudella. Suurpolitiikka rapisutti pohjan tältäkin suuntaukselta. Saksa oli noussut Itämeren alueella uudeksi suurvallaksi. Saksan ja Englannin laivastosopimus vuodelta 1935 oli tunnustanut Saksan herruuden Itämerellä. Saksa oli Versaillesin sopimuksen kiertämiseksi siirtänyt osan sukellusvenetuotannosta Suomeen jo 1920-luvulla. Berliinissä Suomea pidettiin ystävällismielisenä Itämeren valtiona aina 1930-luvun puoliväliin saakka. Näistä yhteistyöympyröistä Neuvostoliiton tiedustelu sai nähtävästi informaatioita, mikä lisäsi Moskovan silmissä Suomen puolueettomuuteen kohdistuneita epäluuloja.

Holsti yritti tasapainottaa Saksa-suhteita vierailemalla ensimmäisenä ulkoministerinä Moskovassa helmikuussa 1937. ”Matkustaessaan itään Holsti vilkuili olkansa yli länteen”, kuten Max Jakobson kuvaa. Ulkoministeri Vjateslav Molotov yritti lavastaa vierailun illallispuheessaan niin, että Suomi ymmärsi Neuvostoliiton rauhantahtoista ulkopolitiikkaa, eikä ollut Saksan vasalli. Seuraavana päivänä neuvosto-osapuoli väitti kuitenkin neuvottelupöydässä Suomella ja
Saksalla olevan jo valmiiksi neuvoteltu sotilassopimus, joka oli tehty Neuvostoliiton varalle.

Moskovassa oltiin Suomen Saksan suhteita ylitulkittu. Onkin todettu, että jos Saksan Helsingin lähettilään raportit vuosilta 1936-38 olisi vuodettu Moskovaan, olisi maan johtajien Suomea koskeneet vainoharhat hälvenneet. Moskovan matka tuli kuitenkin Holstille poliittisesti kalliiksi. Kotimaahan palattuaan Holsti sai oikeistosta, mutta myös oman puolueen oikeistosiivesta kriittistä palautetta. Tasapainoilun aika alkoi olla ohi. Berliinissä loukkaannuttiin, kun uusi ulkoministeri valitsi ensimmäiseksi matkakohteekseen Moskovan.

Saksa vaati Suomelta aitoa puolueettomuutta kun taas Neuvostoliitto puolueettomuutta sen hyväksi. Saksassa myöhemmin lokakuussa vieraillut Holsti tapasi ulkoministeri Constantin von Neurathin, jonka kanssa neuvottelut menivät vieläkin heikommin kuin Moskovassa. Saksa halusi vain varmistaa, että Suomi ei liittyisi siihen saartorenkaaseen, jota taottiin maan ympärille. Holsti ei tällaisia myönnytyksiä suoraan tehnyt, minkä seurauksena hänet leimattiin Neurathin kirjauksessa ”heikoksi ja selkärangattomaksi” poliitikoksi.

Hampurin Helmut Schmidt-yliopiston professori Michael Jonas kirjoitti ansiokkaan väitöskirjan natsi-Saksan Helsingissä1935-1944 toimineesta lähettiläästä Wipert von Blücheristä, joka sai suoma-
laispainoksen otsikolla Kolmannen valtakunnan lähettiläs vuonna 2010. Jonas osoittaa monipuolisen lähdeaineiston avulla, miten von Blücher vaikutti keskeisesti siihen, että Holsti savustettiin marraskuussa 1938 ulkoministerin tehtävästä, eikä ilman lähettilään suomalaisten tietolähteiden ja suoranaisten agenttien apua. Hän johti lähetystöstä käsin systemaattista Holstin-vastaista kampanjaa, johon hän sumeilematta värväsi avuksi niin esimiehensä Berliinissä kuin suomalaiset poliittiset piirit IKL:stä aina sosialidemokraatteihin saakka. Tämä aktio tuo mieleen KGB:n ”aktiiviset toimenpiteet”, joilla mustamaalattiin kylmän sodan kaudella neuvostovastaisiksi leimattuja poliitikkoja aatekentän laidasta laitaan ja saatiin maa vaikenemaan kahdella kielellä ja sovittautumaan Kremlin strategisiin intresseihin, jos kohta vain osittain siinä onnistuen.

Holstin ero osui yhteen Saksassa alkaneiden pogrommien kanssa. Jonas katsoo lähettilään johtaneen määrätietoisesti Holstin vastaista ”loiskiehuntaa”, millä hän tarkoitti Holstiin kohdistunutta mustamaalausta. ”Itsetietoiselle aristokraatille”, kuten Jonas kuvasi von Blücheriä, ulkoministeri Holstin ”epävarma käytös”, ja ”jossain määrin pelokas luonne”, tarjosivat hyvää lisähöystettä Berliiniin lähetetyille raporteille. Holstilla oli koko elämänsä ajan kylläkin terveydellisiä haittoja, mutta von Blücherin kommentit kumpusivat sekä henkilökohtaisista antipatioista että poliittisista näkemyseroista, mutta myös hänen suomalaisten kontaktiensa Holstia väheksyvistä kannoista. Saksalaismielinen entinen presidentti P.E. Svinhufvud kuvasi ulkoministeriä Saksan lähettiläälle ”loppuunkuluneeksi”. Jonas osoittaa, miten erityisen vahingollinen Holstin kannalta oli hänen johtamansa ministeriön lehdistötoimiston päällikkö Kaarle Rantakari, joka oli von Blücherin tärkein tietolähde. Rantakari levitti Holstia parjaavia tietoja, ja teki itsestään tärkeän kertomalla myös valtiosalaisuuksia.

Holsti antoi itse aseita von Blücherille, kun lähettilään korviin kan- tautui marraskuun alussa 1938 Genevessä niin sanotun sudeetti-kriisin aikaan syyskuussa olleilla diplomaatti-illallisilla kuultu Holstin halventava huomautus Adolf Hitleristä ja Benito Mussolinista. Holstiin kriittisesti suhtautunut Suomen Berliinin lähettiläs Aarne Wuorimaa oli viime vaiheessa avainroolissa Holstin savustamisessa raportoidessaan illallisesta, mistä von Blücher kirjoitti Holstin eron jälkeen raportissaan Berliiniin. Holstin ero saatiin näyttämään skandaalilta, kun siihen kiedottiin vielä alkoholi ja taloudelliset väärinkäytösväittämät. Epäselväksi on jäänyt, miksi sisäministeri Urho Kekkonen oli hallituksessa Holstin kaatamisessa avainroolissa. Halusiko hän mielistellä Saksaa, vai oliko hän Holstin seuraajan, vaikutusvaltaisen Helsingin Sanomien päätoimittajan Eljas Erkon asialla? Holsti oli aikanaan nimittänyt Erkon diplomaatiksi Pariisiin, mutta se ei paljoa painanut, kun jyrkän Moskova-kriittinen Erkko alkoi arvostella kulisseissa ja pääkirjoituksissa Holstia.

Suomalainen historiankirjoitus onkin pitänyt huolen siitä, että Holstiin henkilöön on isketty kielteisiä leimoja, joiden taustalta löytyy poliittisia motiiveja, mutta myös henkilöön kohdistuvaa panettelua. ”Holsti kaatuu aina”, kuten Väinö Tanner kuvasi Holstia, kun tämä lähti ulkoministerin tehtävästä marraskuussa 1938. Historian ironia toteutui, kun Tanner itse kaadettiin lopullisesti, ei sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä ,vaan myöhemmin sosialidemokraattien sisäisessä valtakamppailussa, kun puolue alkoi rakentaa suhteita Moskovaan.

Holsti oli käynyt ennen eroaan huhtikuusta alkaen salaisia neuvotteluja mahdollisista myönnytyksistä Pietarin turvallisuuden varmistamiseksi Neuvostoliiton tiedustelun NKVD:n Helsingissä toimineen asiamiehen, lähetystösihteeri Boris Jartsevin kanssa, mistä Holstilla ei ollut varmuutta. Jartsev esiintyi diplomaattisen peitteen turvaamana. Hän sanoi Holstille neuvostohallituksen olevan vakuuttunut, että Saksa valmisteli hyökkäystä ja se käyttäisi Suomen maaperää sivustaiskuun. Neuvostoliitto auttaisi Suomea, jos Saksa tekisi maihinnousun. Jartsev käytännössä tunnusteli suoraan Stalinin toimeksiannosta, oliko Suomi valmis korvaamaan maiden välisen hyökkäämättömyyssopimuksen sotilaallisella avunantosopimuksella. ”Jartsev kävi istuttamassa siemenen, josta kasvoi seuraavien kuukausien aikana sodan aihe”, kuten Max Jakobson toteaa Diplomaattien talvisota-teoksessa.

Jartsev-keskusteluista saatiin tietoja laajemmin vasta sotien jälkeen, mutta Holsti kertoi niistä presidentti Kyösti Kalliolle ja pääministeri A.K.Cajanderille tuoreeltaan. Holsti osoitti tilannetajua, ja rohkeutta, ottamalla vastaan vain toisen lähetystösihteerin asemassa olevan neuvostodiplomaatin. Ulkoministeri aavisti oikein, että lähetystösihteerillä oli mukanaan tärkeä signaali. Kyse ei ollut vain Suomen ja Neuvostoliiton suhteista, vaan yhteydenotto heijasteli Euroopan yleistilanteessa tapahtunutta kehitystä. Neuvostodiplomaatit olivat liikeellä monissa muissakin maissa onkimassa tietoja ja esittelemässä alustavia yhteistyösuunnitelmia. Jartsev puolestaan meni Helsingistä tapaamaan Ruotsin ulkoministeri Richard Sandleria, jolta hän kysyi, oliko mahdollista, että Saksa voisi linnoittaa Ahvenanmaan sodan syttyessä, jonka Sandler kielsi, tosin omissa nimissään. Heinäkuussa Suomi ja Ruotsi sopivat Ahvenanmaan puolustuksesta, mihin haettin myös Neuvostoliiton hyväksyntää. Jartsev käytti tilannetta hyväksi ja esitti vastavuoroisesti sopimusta sotilaallisesta avunannosta. Ahvenanmaan linnoittaminen sopi myös Moskovalle, mutta ehdolla, että se saisi osallistua linnoitustyöhön ja meni askeleen pitemmälle: saisi linnoittaa myös Suursaaren, joka Tarton sopimuksessa oli sovittu pidettäväksi demilitarisotuneena alueena.

Viimeisissä tapaamisissa Holstin kanssa lokakuun lopussa 1938 Jartsev osoitti, että hänen tavoitteenaan oli saada epävirallisesti varmuus, että Suomi tekisi sotilaallista avuantoa koskevan sopimuksen. Se olisi tehnyt lopullisesti mahdottomaksi pysyä puolueettomana. Kuukauden päästä Saksan Holstin vastainen savustusoperaatio lopulta onnistui. Jakobsonin mukaan Holstin ero tulkittin Moskovassa Saksan voitoksi. Holstin ero ja Jartsev-keskustelujen tyrehtyminen tapahtuivat kuitenkin sattumalta samaan aikaan, mutta ”sattumakin voi olla joskus täysosuma”. Näin Jakobson viittaa ainakin epäsuorasti Holstin eron muodostuneen Suomelle ulkopoliittiseksi tappioksi.

Olisiko Holstin käymillä Jartsev-keskusteluilla voitu sopia siitä, ettäSuomi olisi luovuttanut ainoastaan Hangon sotilastukikohdaksi ilman, että samalla Suomi olisi ollut kokonaan Neuvostoliiton armoilla, jää ratkaisematta. Selvää on, että Suomen pohjoismaiselta puolueettomuussuuntaukselta olisi pudonnut pohja. Toisaalta Neuvostoliitto ei tätä suuntausta ollut muutoinkaan tunnustanut, vaan piti rajanaapureitaan vaikutuspiirinään. Ratkaisu olisikin ollut ”puolueettomuus Neuvostoliiton hyväksi”. Olisiko tällä myönnytyksellä vältetty Talvisota, jää siten arvoitukseksi. Ainakin Paasikivi, ehkä Mannerheimkin Holstin lailla edustivat nähtävästi linjaa, jonka mukaan mallia olisi tullut ainakin kokeilla.

Historian ironiaa on siinä, että tämä linjaus - puolueettomuus Neuvostoliiton hyväksi - vakiintui Suomen ulkopolitiikaksi toden teolla vasta 1970-luvulla tilanteessa, jossa siihen ei ollut edes pakottavaa tarvetta. On myös kysyttävä olisiko reunavaltioiden liitto - toisin sanoen Varsovan sopimuksen toteutuminen sotilasliittona myöhemmin 1920-luvulla - voinut ainakin vaikeuttaa Saksan ja Neuvostoliiton 1939 tekemän etupiirisopimuksen toteuttamista? Täysin mahdotonta se ei ole, mikäli Ruotsissa olisi panostettu asevoimien vahvistamiseen ja se olisi liittynyt liittoutumaan. Näin ei tapahtunut. Kuten Kalevi Holsti toteaa: ”Ulkoministeri (Holsti)oli katsonut liian kauaksi etsiessään perustaa ulkopolitiikalleen”.

Rudolf Holsti oivalsi monikeskisen diplomatian merkityksen pienten maiden turvallisuuden vahvistamisessa, mutta myös strategiset tosiasiat, eli sen, että Suomen turvallisuuden ydinongelma liittyi itänaapuriin. Hän yritti soveltaa tiedettä käytäntöön, mihin hänellä oli poikkeuksellisen hyvät edellytyksekin. Hänen oppineisuuttaan arvostettiin jopa vastustajien leirissä, ei vain entente-maissa. Holsti ymmärsi, että Suomi oli pysyvästi liian heikko hallitsemaan itäsuhdetta pelkästään kahdenvälisesti. Hän etsi ongelmalle ratkaisua ulkoministerinä ja diplomaattina realistisen ja ennen muuta analyyttisen tilannearvion pohjalta. Hän ei lukenut vain edustustojen raportteja, vaan haki tietoa kaikkialta ja havaitsi heikotkin signaalit. Tutkijana hän osasi erottaa analyyttisesti epäolennaisen olennaisesta tiedosta. Hän oli myös kokenut, miten suuriruhtinaskunnassa vapaamielisiä aikoja seurasi myös Bobrikoff. Venäjän suhde Suomeen ei ole ollut eikä ole muuttumaton vakio. Holsti oli anglofiili, mutta se ei rajoittanut hänen päätöksentekoaan, jossa ytimessä oli Suomen selviytyminen.

Ulkopolitiikan moraalia mitataan tulosten, ei tarkoitusten pohjalta. Tässä oli myös Holstin heikkous. Hän näki kauemmaksi kuin monet aikalaisensa ja aavisti suurpolitiikan aiheuttamien uhkien merkityksen. Edistyspuolue ei ollut kuitenkaan massapuolue, vaan demokratian ja järjen ääri kuohunnan keskellä, mutta sekin oli jakautunut erilaisiin kuppikuntiin, mikä on politiikan arkea. Edistyspuolueella oli vaikeuksia vedota suuriin massoihin, joita viehätti joko vasemmiston utopiat tai oikeiston autoritääriset ratkaisut. Holstilla oli mahdoton tehtävä ajaa läpi rationaalista ulkopolitiikkaa, kun lopussa myös omat taustajoukot vetivät maton alta.

+++

Rudolf Holstin merkitys ensimmäisen tasavallan keskeisenä ulkopoliitikkona kaipaa jatkotutkimusta. Itsenäisyyden alussa maalle rakennettiin kansainvälistä asemaa, joka olisi nojautunut kansainvälisen oikeuden ja yhteistyön periaatteille. Holsti torjui ensimmäisen ulkoministerikautensa aikana sotilaalliset seikkailut, kuten Itä-Karjalan valloitusretket, jotka saivat laajaa kannatusta sisällissodan jälkisessä kiihkeässä ilmapiirissä.

Jatkotutkimuksessa olisi syytä selvittää myös perusteellisemmin marraskuun 1938 poliittiset tapahtumat, joiden seurauksena Holsti erotettiin. Hänet kaadettiin natsi-Saksan Helsingin lähettilään mustamaalausoperaation avulla, eikä ilman tämän suomalaisten jos ei aivan aateveljien niin ainakin opportunististen tietolähteiden myötävaikutuksella. Erolla oli kiistatta ulkopoliittisia vaikutuksia. On kysyttävä yhä uudelleen, alkoiko erosta turvallisuuspoliittinen kehityskulku, jonka päässä oli ensin ensin Talvisota ja sen jälkeen Jatkosota.

Jatkotutkimusta kaipaa myös Talvisodasta Jatkosotaan johtanut ajanjakso. Suomen Vatikaanin edustuston arkistoista löytyi asiakirja, jonka mukaan Talvisodassa puna-armeijan neuvonantajina olisi toiminut natsi-Saksan upseereita. Lähde oli kenraali Saksan liittokunnasta. Oliko kyse disinformaatiosta, on selvittämisen arvoinen tutkimuskohde, mutta ennen kaikkea se, olisiko Jatkosota voitu välttää tai ainakin harkita siihen jouduttua puolustuksellisempaa strategiaa.

Holstin diplomatian nöyryyttäviäkin keinoja kavahtamaton asenne olisi saattanut olla avuksi myös 1940. Hänen viimeiseksi palvelukseksi jäi Suomen näkemyksen esittäminen kirjallisesti kuolinvuoteella makaavalle Kansainliiton neuvostolle. Sen 15 jäsenestä vain seitsemän kannatti päästöslauselmaa 14.12.1939, jossa Neuvostoliiton hyökkäys tuomittiin. Pohjoismaat ilmaisivat pidättyvänsä ja vetosivat aiempiin kannanottoihinsa talouspakotteiden soveltamisesta. Suomi oli jätetty yksin. Neuvostoliitto ei edes tunnustanut Holstia toimivaltaiseksi Suomen edustajaksi, koska se oli allekirjoittanut YYA-sopimuksen 2.12. Otto Ville Kuusisen hallituksen kanssa. Historia antanee tuomionsa luokkatovereiden tekemisistä.

+++

Kansainliiton romahduksen jälkeen Suomen Sveitsin lähettiläs Rudolf Holsti ”siirrettiin virasta” 31.8.1940, jonka jälkeen hän siirtyi Yhdysvaltoihin yliopisto-opettajaksi, missä hän kuoli leikkauksen aiheuttamiin komplikaatioihin 1945. Holstin pitkäaikaisin tukija, presidentti Kallio menetti halvauksen seurauksena liikuntakyvyn Kultarannassa samana päivänä kun Holsti käytännössä erotettiin. Vapauttaminen lähettilään tehtävästä tapahtui myös hetkellä jolloin Suomessa mielialat muuttuivat ”lumivyöryn tavoin” Saksalle suosiollisiksi ja Helsingissä suunniteltiin kokonaan Berliiniin orientoituvaa hallitusta, kuten ulkoministeri Rolf Witting kertoi von Blücherille heinäkuun alussa 1940.

Mauno Jokipii toteaa Jatkosodan synty-teoksessaan että suomalaisten takinkääntö oli niin tendenssimäinen, ettei Saksa halunnut siihen heti virallisesti edes vastata. Suomen takinkäännöstä helpotti se, että Neuvostoliiton ulkoministeri Vjateslav Molotov yritti marraskuussa 1940 Berliinissä saada lupaa Suomen valloittamiselle, mutta tuli tässä vaiheessa torjutuksi. Tiedot Molotovin käynnistä vuotivat kuitenkin Saksan emissaarien kautta Suomen valtijohdon tietoon, jonka jälkeen Jokipiin mukaan oli vaikea tuomita enää ”maamme johtajien aktiivisuutta Saksan suhteissa”. Jokipiin johtopäätös, vaikkakin ymmärrettävä, ansaitsee kriittisen jälkikirjoituksen. Suomen Moskovan lähettiläs J.K.Paasikivi jätti eronpyyntönsä helmikuussa 1941, koska piti Suomen Saksa-suuntautumista liian aktiivisena. Hän näki tasapainopolitiikan, jota hän ja aiemmin Holsti edustivat, tulleen lopullisesti tiensä päähän.

Suomi ajautui lopulta Jatkosotaan 1941 tilanteessa, jossa valinta oli tehtävä kahden diktatuurin välillä, jolloin ratkaisevaksi muodostui Talvisota, sen aiheuttama katkeruus ja Neuvostoliiton akuutti uhka myöhemmin 1940. Suomella oli teoriassa ollut ainakin pieni mahdollisuus jäädä käymään vain puolustussotaa, mutta ennakkoon harjoitettu lähentymispolitiikka, takin kääntö, ja sotilasyhteistyö teki tästä mallista mahdottoman vaihtoehdon, josta seurasi kolmivuotinen erillissota mihin littyi lyhytaikainen liittosuhde natsi-Saksan kanssa kesällä 1944.

+++

Holsti oli menettänyt Liisa-puolisonsa 1943, joten kaksoispojat jäivät uudessa maailmassa isän kuoltua orvoiksi. Holstin kuolinvuonna alkoi uusi vaihe Suomen historiassa, toinen tasavalta, jolloin Suomen ja itänaaapurin ongelma ratkaistiin niin, että Suomi luopui osasta itsenäisyyttään sen varmistamiseksi, että Suomesta ei tulisi välittömästi osa neuvostoblokkia. Tämä oli niin sanottu ulkosuhteiden hoidon suomettumisen malli, jonka tuli päättyä YYA-sopimuksen raukeamiseen 1992. Suomettumisen mallissa maan liikkumavapaus oli pakosta rajallinen, mitä on ollut vaikea kansallisista itsetuntosyistä tunnustaa. Etenkään sitä, että liikkumavapautta ajoittain aktiivisesti rajattiin omin voimin. Näin Suomi oli puolueeton vuodesta 1972 alkaen ”Neuvostoliiton hyväksi”. Näin ollen se turvallisuuspoliittinen malli, jonka kehittelyn Rudolf Holsti aloitti 1919, ei ole menettänyt merkitystään. Holsti toimi suuriruhtinaskaudella syntyneen passiivisen vastarinnan perinteestä käsin kehitellessään doktriiniaan. Suomen ulkopolitiikkaa ei tule siten selittää vain ”hattujen” (Venäjän vastainen hyökkävä politiikka) ja ”myssyjen” (myöntyväisyydestä lähtevä politiikka) perinteistä kä-
sin. Holstin doktriini hylkäsi sekä hatut että myssyt, mutta oli valmis joustavasti hakemaan kompromisseja neuvosto-Venäjän kanssa, kuitenkin samalla varmistaen, että se saattoi liittoutua ”länsieurooppalaisten”, mitä sanaa hän käytti, maiden kanssa turvallisuutensa takaamiseksi. Saksa ei hänen aikanaan ollut vielä osa länsieurooppaa, mikä on muuttunut toisen maailmansodan jälkeen.

Nostan tohtori Rudolf Holstin Suomen itsenäisyyden historian ulkopoliittisten vaikuttajien eturiviin. Hän oli strategi, diplomaatti ja ulkoministeri. Pelkkä poliittinen asema ei historian näkökulmasta takaa vielä merkitystä. Kussakin näistä rooleista Holsti teki tekoja, joiden perusteella arvotan Holstin tärkeimmäksi itsenäisyyskauden ulkoministeriksi, jonka merkitys on suurempi kuin eräiden presidenttien, pääministereistä puhumattakaan.

Esitän keventävässä tarkoituksessa ehdotuksen. Olisiko perusteluita nimetä paikallinen lentokenttä Rudolf Holsti International Airport- kentäksi tai vaihtoehtoisesti varata Jyväskylän yliopistolle resursseja Holstin ainutlaatuisen elämäntyön muistamiselle.