Diplomatiassa kaivataan uudistumista

Yhdysvaltain ulkoministeri James Baker kuvasi 1990-luvun alussa maansa ulkoasiainhallintoa ”käärmeenpesäksi”. Baker reagoi ärtyneesti nimitysriitaan, joita myös maailman merkittävimmän valtion ulkoministeriössä riitti. Suurin osa lähettiläistä nimitettiin vaihtuvien presidenttien vaalirahoittajien piiristä. Usein nimitetyt hoitivat tehtävänsä tunnollisesti. Aina eivät.

Suomessa ulkoasiainhallinto ei ole välttynyt hallinnollisilta takaiskuilta. Ulkoministeriö muodostuu keskuksesta, Katajanokasta, ja kymmenistä ulkomailla olevista toimipisteistä. Ministeriö valvoo omaa toimintaansa, mutta vanha sanonta, ”ei korppi korpin silmää noki”, pitää turhan usein paikkansa.  

Eduskunnan ulkoasianvaliokunnalla  kuuluisi ulkoministeriön valvontatehtävä. Valiokunta voisi edellyttää erityistarkastuksia. Samoin lähettiläät voitaisiin ennen nimitystä kutsua haastatteluun, puhumattakaan valtiosihteeriehdokkaista. Ministeriö ei voi olla puoluepoliittisesti miehitetty, kulttuurilltaan suljettu laitos. Ministereiden vastuulla on, että avaintehtäviä kilpailutetaan ja motivaatio säilytetään. Ministerin on aina kyettävä delegoimaan vastuita. Jos jokin asia 2000-luvulla kaipaisi läpivalaisua, liittyy ei vain nimityksiin vaan myös johtamistapoihin.

Vuodesta 1970 UM:n virkamieskuntaa on rekrytoitu valmennuskurssien (KAVAKU) kautta. Tavoitteena oli taata diplomaatin ura kaikille kriteerit täyttäville hakijoille. Suomi oli murroksessa ja ulkoministeriötä moitittiin  vasemmistossa ”porvarilinnakkeeksi” tai kuten presidentti Urho Kekkonen murehti 1971- ”kepun linnakkeeksi”. Kumpikin väite ontui pahasti.

Toisen maailmansodan jälkeen nimitettiin useita lähettiläitä, jotka kävelivät suoraan Katajanokan säilytyksestä  lähettilään residenssiin. Suomen Moskovan lähettiläs (1945-53) Cay Sundström oli yksi heistä. Hänestä Neuvostoliiton ulkoministeri Vyacheslav Molotov totesi kuvitelleensa lähettilään edustavan kotimaataan, kun Sundström neuvoi Moskovaa käyttämään kovempia otteita Suomea vastaan. Professori Jukka Nevakiven mukaan Sundströmin toiminta lähettiläänä oli Suomen hallitusta kohtaan niin epälojaalia, että hänen nimityksensä oli ”lyhyesti sanottuna katastrofi”. 

Ulkoministeri Timo Soinilla (ps.) on tilaisuus uudistaa ulkoministeriön henkilöstöhallintoa. Rekrytoinneissa tulisi huolehtia monipuolisesta hakijoiden osaamiskyvyistä. Yleisdiplomaattien perusoppikirjaa ei ole olemassa.  Rohkaisen tutustumaan johtajuusopeistaan tunnetun Stephen Coveyn teoksiin, joissa luodaan näkökulmaa ”uusille diplomaateille”. Hän korostaa  esimerkiksi miten diplomaatit ovat generalisteja, yleisosaajia, mutta joiden joukossa  kuitenkin vain harvat ja kokeneet tietävät paljon paljosta, mikä olisi olennaista.

Oman kokemukseni pohjalta nostan toisen maailmansodan merkittävämmäksi suomalaisdiplomaatiksi Coveyn kriteereillä suurlähettiläs Max Jakobsonin. Hänen hienon uran katkaisi lopulta presidentti Kekkonen 1972, eikä vähiten sen takia, että Jakobsonia arvosteltiin puolueettomuuden ylikorostamisesta. Toisin sanoen pyrkimyksestä vahvistaa Suomen kansainvälistä liikkumavaraa. Syrjäyttämisessä oli tietenkin mukana myös suomalaisuuden perusvaiva: kateus ja pikkupolitikointi.

Lopulta politiikka oli Jakobsonin syrjäyttämisessä avainasemassa. Ministeriössä pyrittiin nimittämään enemmän yhteiskunnallisesti ”progressiivisia virkamiehiä”, kuten eräs nousujohteisen uran alkuportailla ollut lähetystöneuvos asian selvitti rehellisesti Itä-Saksan ulkoasiainhallinnolle 1973. Tärkeimmäksi nimitysperusteeksi nousi silti liian usein  yhteiskunnallinen näkemys, ei diplomatian ja kansainvälisten suhteiden hallinta, eivätkä nimittäjät asiaa edes peitelleet.
​