Euroopan unionin tulevaisuuden kannalta Britannian EU-ero, "brexit", johtaisi unionin uskottavuuskriisiin. Vaikka kesäkuussa 2016 pidettyä kansanäänestystä on pidetty brexit-prosessin alkuna, ei lopputulosta voida pitää kuitenkaan täysin varmana. Tähän johtopäätökseen on tullut Financial Timesin arvostettu kommentaattori Gideon Rachman (20.2.2018). Hän arvostelee Britanniassa brexitistä syntynyttä henkistä kahtiajakoa - "lähtijät" ja "pysyjät" - ja näiden osapuolten kyvyttömyyttä keskustella rehellisesti EU:n ongelmista, mutta myös jäsenyyteen liittyvistä eduista. EU:n komission 28.2.2018 tekemä ehdotus brexit-neuvottelujen pohjaksi on torjuttu Lontoossa, mikä vahvistaa Rachmanin pessimististä arviota. Entinen pääministeri John Mayor on vaatinut parlamentissa uutta äänestystä brexitistä, koska eroaminen unionista olisi hänen mukaansa huonoin vaihtoehto, josta kärsimään Britannian talouden ohella joutuisivat kaikkein vähäosaisimmat. On vaikea nähdä, millä poliittisella selkänojalla brexit voitaisiin viedä läpi, mikäli Britannia joutuisi nielemään komission ehdotuksen. Brexit on silti edelleen nähtävästi realistisin vaihtoehto.
Britanniaan on syntynyt Suomessa käytävälle turvallisuuspoliittiselle keskustelulle ominainen eipäs-juupas-asetelma, mikä on myös populismin nousun taustalla laajemminkin. Kyse on demokratiakriisistä, kun perinteiset niin sanotut kansanpuolueet ovat menettäneet asemiaan eri puolilla Eurooppaa. Sosialismin romahduksen jälkeen puolueet hakivat ohjelmaratkaisuja karttamalla äärisuuntauksia. Samalla ne alkoivat menettää kykyä uudistua. Digiaika on 2000-luvulla luonut uusia mielipiderintamia. Omassa asiassa etsitään sitä vahvistavia faktoja, kun taas vastapuolen päteviäkin näkökohtia joko häivytetään tai jopa vääristellään. Tällainen faktojen valikointi tunnistetaan tieteellisessä keskustelussa. Puhutaan oman näkemyksen todistamispakosta, "vahvistumisharhasta" (confirmation bias). Tutkija on taipuvainen puoltamaan omia ennakkokäsityksiään tukevaa informaatiota. Tämän seurauksena kerätään vain yhdenlaisia todisteita ja muistetaan asioita valikoivasti. Julkisessa keskustelussa vahvistumisharha on arkea, on kyse politiikasta tai vaikkapa asiantuntijoiden Suomessa käymästä turvallisuuspoliittisesta, ns. turpo-keskustelusta. Brexitin kannattajien kohdalla puolestaan vahvistumisharha on tarkoittanut, että mikä tahansa ilmiö, kuten Katalonian itsenäistymishanke tai Saksan hallituksen muodostamisvaikeudet, käännetään todisteeksi EU:n kriisistä - "Eurooppa on sekasorrossa". EU:ssa pysymistä kannattavat ovat puolestaan kiirehtineet julistamaan miten kansleri Angela Merkelin onnistuttua hallituksen muodostamisessa ja Katalonian tilanteen rauhoituttua Eurooppa-projekti on osoittanut voimansa - "Eurooppa on ratkaisu ongelmiin". Näin on synnytetty asetelma, jossa keskustelijat kannattajineen pysyvät juoksuhaudoissa ja kuvittelevat enemmän kuin ajattelevat tai kykenevät todistamaan. Rachman kehottaakin syventämään analyysiä. Vaikka EU on selvinnyt vuosia kestäneistä kriiseistä, unionin pidemmän aikavälin ongelmat odottavat ratkaisua. Miten omaksua terve kansallismielisyys EU:n yhteiseksi henkiseksi pääomaksi, eikä sitä heikentäväksi anti-eurooppalaisuudeksi? Tätä kyvykkyyttä unionin johtamisessa testataan nyt Itävallassa ja monissa muissakin jäsenvaltioissa syntyneessä EU-vastaisessa kapinoinnissa. Itävallan Vapauspuolue nousi yhden EU-maan hallitukseen ilman Brysselin vastarintaa, vaikka vuonna 2000 saman puolueen hallituspaikka johti Itävalta-boikottiin, eikä ilman Suomenkaan hallituksen tukea. Vuonna 2000 EU ylireagoi kun taas vuonna 2017 alireagoi unionin arvojen vastaiseen poliittiseen ilmiöön. EU:n epäjohdonmukaisuus heijastaa unionin johdon pelkoa, ettei unionilla ole lopulta keinoja estää poliittista kehitystä, joka on seurausta EU-myönteisen poliittisen "keskustan" hajoamisesta eri puolilla unionia, kuten Rachman arvelee. Mutta ehkä epäjohdonmukaisuus on seurausta siitä, että EU:ssa valtaa pitävät perinteiset kansanpuolueet ovat syyllistyneet ”vahvistumisharhaan” jo vuosia. EU-projektin mielekkyyttä ei enää tarvinnut puolustaa; katsottiin, että siihen riitti varovainen pakottaminen, mitä kokeiltiin jo Itävalta-boikotissa 2000. Britannian Brexit-keskustelussa unionin jättämistä puolustaneet ovat jo menettäneet tärkeimmät argumenttinsa: EU on osoittanut euro- ja pakolaiskriisien aikana tarpeellisuutensa. Brexit-prosessi onkin paljastanut kiistattomia etuja, joiden menettäminen brexitissä iskisi suoraan tavallisten brittien elämään. Tullien ja rajatarkastusten palauttaminen, tukien menetys ja vapaan liikkumisen estäminen vaikeuttaisivat talouskasvua ja johtaisivat kasvavaan työttömyyteen. Rachman ilmoittautuu brexitin vastustajaksi, koska suuria eurooppalaisia ongelmia, kuten pakolaiskriisiä, Itä-Euroopan nousevan antiliberaalin nationalismin kasvua saatikka Venäjän ongelmia ei voida ratkoa EU:sta eroamisella. Jos Britannia eroaa EU:sta, se ei voi olla ratkomassa entiseen tapaan näitä ja monia muita akuutteja ongelmia, vaan muuttuu osaksi ongelmaa. Paluu eristäytymispolitiikkaan ei ole järkiratkaisu globalisaation aikakaudella, jolloin rajat ovat myös kehityksen esteitä. Rajoja on valvottava, mutta ei siksi, että palaisimme 1930-luvulle. Britannian brexit-keskustelu muistuttaa suomalaista eipäs-juupas -turpokeskustelua. Siinä asiallinenkin Euroopan turvallisuusasetelman historiaa ja muutosta koskeva puheenvuoro leimataan helposti "kiihkoiluksi", jos se ei sovi usein aiemmin omaksuttuihin opetuksiin. Rachmanin brexit-analyysiä tulisikin tutkia myös Suomessa laajemmasta näkökulmasta, ei vain keskusteltaessa EU:n eduista ja haitoista, vaan myös turpo-linjan vaihtoehdoista. Oikeassa olemisen pakosta ja faktojen vääristelyistä luopuminen purkaisi "eipäs-juupas" asetelman nopeasti. 1990-luvulla vaikutti hetken siltä, että keskustelussa kilpailisivat argumentit, eivät asenteet. Brexit on vastalause EU:n epäonnistumiselle, joka koskee kaikkia jäsenmaita. Näin siksi, koska EU:ssa valtaa pitävät perinteiset kansanpuolueet ovat syyllistyneet "vahvistumisharhaan" jo vuosia. EU:n ytimissä tulisi pohtia, miksi unioni epäonnistui projektin puolustamisessa ennen Britannian kansanäänestystä. Eurokraattien ei ole tarvinnut kantaa vastuutaan, ei parlamentissa eikä komissiossa. Pienemmästäkin epäonnistumisesta on jäsenmaissa järjestetty uudet vaalit tai hallitus eronnut. Tämä unionin instituutioiden koskematon asema, jossa vastuuta ei kanneta, vieraannuttaa demokraattisia jäsenvaltioita entisestään harvainvaltaiseksi koetusta unionista.
0 Comments
Your comment will be posted after it is approved.
Leave a Reply. |
"The more you understand the world, the higher your chance of shaping it". Don't walk behind me; I may not lead. Don't walk in front of me; I may not follow. Just walk beside me and be my friend. Alpo RusiValtiotieteen tohtori, suurlähettiläs, tasavallan presidentin entinen neuvonantaja, professori ja kirjailija.
Blogiarkisto
January 2021
|