​YLE:ssä yritetään estää komentojournalismin paluu

YLE on viime kuukausina kohentanut asemaansa ajakohtaisjournalismissa. Toimittajien työssä on havaittavaissa motivoitumista. Tämä on varmasti ainakin osin seurausta journalistisen vapauden  ja resurssien vahvistumisesta. On ehkä liian varhaista uumoilla, saiko YLE kolhun uskottavuuteensa, kun se joutui pääministeri Juha Sipilän (kesk.) epäonnistuneen Talvivaaraan liittyneen mediastrategian uhriksi.

Jos Sipilä oli tyytymätön esille tulleisiin paljastuksiin, hän olisi voinut käyttää sosiaalista mediaa kantojensa selvittelyyn. Tai hän olisi odottanut mahdollisuutta päästä esille YLE:ssä, siis korjaamaan mielestään virheellisiä tietoja jääviys-kysymyksestä. Media oli tuonut esille mahdollisen jääviysongelman, kun hänen sukulaistensa omistama yritys oli saanut urakan valtion rahoittamalta Talvivaaralta. Jos ongelmaa ei ole, ei kiivastumiselle ole perusteita. Näin ainakin voisi tulkita asiaa.

Episodin toinen osa liittyy sitten YLE:n journalismiin, joka vaikutti toimivan varsin normaalisti asiassa, jossa on pelissä suuria määriä veronmaksajien rahoja, mikä tekee asiasta erityisen herkän. Jos YLE ei olisi ollut aktiivinen, olisi helposti syntynyt epäilys, että se on jälleen palautunut ”komentojournalismin” aikaan, joka ei ole tavaton ilmiö YLE:n historiassa. Konsensus-yhteiskunnassa YLE:llä oli roolinsa.

Alkutalvesta 2002 Suomen valtiojohto sai tietoja vakavasta rikosepäilystä,jonka Suojelupoliisi oli kahden vuoden ponnisteluilla onnistunut saamaan selville. Tämä mielikuva luotiin myöhemmin mediassa. ”Valtiorikos”. Mukana oli ulkolainen yhteistyökumppani ja näyttö ”oli raskas”. Samaan aikaan Supo oli kuulustellut noin 40 suomalaista, joita koskevat tiedot yhteistyöstä entisen Itä-Saksan turvallisuusministeriön Stasin kanssa oli saatu kesällä 2000 Yhdysvalloista Saksan tiedustelun avulla.

Kyse oli joulukuussa 1988 Stasin informantteina tai värvävättyinä vakoilijoina toimineista suomalaisista. Joukossa oli poliitikkoja, toimittajia, diplomaatteja ja jokunen muun yhteiskunnallisen alan edustajia. Yhteensä joulukuussa 1988 Stasilla 2 400 tällaista ulkomaanvakoilun avustajaa, joista suomalaisia noin 50. Stasilla oli Helsingissä muurin murtuessa sekä värvättyjä avustajia että eri asteisia tietolähteitä. KGB tiesi näiden henkilöiden nimet. Pääasiassa he kaikki olivat vasemmistosta, joko SKDL:stä tai SDP:stä; puolueista, joiden yhteistyö DDR:n pääpuolueen SED:n kanssa oli aktiivisinta. Mukana oli myös porvaripuolueiden edustajia myös siksi, että 1980-luvun lopulla etenkin kokoomus oli Stasin kiinnostuksen kohde, kuten Stasin vapäällikkönä vuoteen 1990  toiminut Gerhard Maget on 2011 todistanut.

Supo asetti lopulta kymmenen tapausta viralliseen esitutkintaa, vaikka imeisesti alusta alkaen oli selvillä, että vain yksi tapaus, tosin liittyen vuosiin 1969-76, oli sellainen, joka tuli saattaa myös julkisuuteen varoitukseksi ja kohun avulla miielenkiinnon siirtämiseksi pois vasemmiston raskaasta itäyhteistyöstä. Tosin Supo ei selvinnyt tutkinnassaan alkutestistä, jonka takia tutkinta kohdistui väärään henkilöön. Tämän mahdollisuuden paljastumisen estämisestä tuli Supon ja sen valvojien mediastrategian päätavoite. Ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja Liisa Jaakonsaarella (sd.), Supon valvonnasta vastuullisella viranomaisella, oli tässä keskeinen rooli, missä se epäonnistui perusteellisesti.

Pääministeri Paavo Lipponen (sd.) antoi henkilökohtaisesti ohjeita alkuvuodesta 2002, miten entinen presidentti, oppostion johtaja ja koko hallitus tuli informoida ainoastaan yhdestä, 1970-luvun alkuun liittyvästä epäillystä tietolähdeoperaatiosta. Julkisuudessa Lipponen tosin vielä 30.4.2002 sanoi, että hän ei tiedä mitään Stasi-tutkimuksista. Hallitus odotaa rapottia ja tekee sitten ratkaisun. Hän pajasti, että esitutkinnasta lopulta päättääkin poliittinen hallitus. Lisäksi hän esitti muunneltua totuutta, koska oli jo kuukausia aiemmin käynnistänyt yhdestä tapauksesta julkisuuteen ja ulkopuolisille valuneet epäilytiedot. Alun perin oli selvää, että epäilystä ei ollut suoraa näyttöä, ja lopulta ei mitään näyttöä. Myös aikaperspektiivi oli selvä: vanhentunut rikos, jos ollenkaan rikosta oli tapahtunut.

Lipponen oli saanut salassapidettävää tietoa Supon johdolta, puoluetoveriltaan, jonka saattaminen oppositiojohtajalle ei voinut olla lain näkökulmasta sallittua. Esko Aho (kesk.) pitikin huolen että hän saattoi epäilyn nopeasti laajalti keskustan sisäiseen verkostoon tiedoksi. ”Kohta asiasta tiesi koko kaupunki”. Menettely muistutti Stasin ja KGB:n kulttuurista. Keskusta otti merkittävän roolin, kun Stasi-ilmianto lähestyi hetkeä, jolloin siitä saatiin luotua kansallinen ja kansainvälinen kohu. Miksi keskusta tähän peliin lähti, on tätä kirjoitettaessa auki. Ainoan johtolangan tarjoaa tieto, että keskustalainen diplomaatti oli jo 1990-luvun lopulla sotkeutunut asiassa perättömien ilmiantojen keittämiseen.

Keväällä 2002 kaikki muut esitutkintatoimet keskeytettiin, myös niiden kohdalta, jotka olivat jatkaneet Stasin avustamista ja ilmiantoja aina vuoteen 1990. Eräät heistä tekivät vasemmistossa vielä kaksi vuosikymmentä eturivin poliittista ja yhteiskunnalista uraa. Monet heistä olivat NATO-vastaisissa verkostoissa eduskunnassa ja medioissa. Eduskuntavaaleissa 2003 tämä toi tulosta.

Lipponen toisin sanon johti suoraan tai epäsuorasti YLE:n iltauutisten kautta 10.9.2002 alkanutta Stasi-journalismia - ei tähän päivään, mutta pitkään joka tapauksessa. Helsingin Sanomat, Demari, Kansan Uutiset ja Ilta-Sanomat olivat suoranaisen komentojournalismin kourissa vielä pitkään. Lipponen ei joutunut edes oikeusasiamiehen nuhdeltavaksi 2005, kun asianomainen teki päätöksen Stasi-kantelussa. Päinvastoin, okeusasiamies Riitta-Leena Paunio (sd.) katsoi etukäteen epäilystä informoinnin tukeneen yhteiskunnallista vakautta. Sen sijaan, että hän olisi nostanut syytteitä, hän kantoi mahdollisen rikoksen tehneille kukkia. Lipposen lausunto oikeusasiamiehelle joulukuulta 2004 on tärkeä asiakirja Suomen oikeushistoriassa.

Valtionhdossa tapahtui oikosulku 2000-2002. Taustalla oli pelko itäyhteyksien paljastumisesta. Niitä oli paljon. Kohun vyörytys yksittäiseen henkilöön palveli monta tavoitetta. Lipponen oli tasavallassa arvostelun yläpuolella. Hän saattoi auttaa lähisukulaista ulkoministeriössä ilman että kukaan tohti mennä väliin. Samalla hän puhdisti entistä lähipiiriään Stasi-yhteyksistä, kun SDP oli 1960-lopulta muurin murtumiseen tehnyt suorastaan strategista yhteistyötä DDR;n kanssa: ensin tunnustamiskomiteassa, sitten rauhanliikkeissä ja aseriisunta-asioissa ja lopulta suurhankkeessa, jonka tavoitteena oli lujittaa sos.dem. puolueiden ja Itä-Euroopan kommunistien yhteistyötä Yhdysvaltojen vaikutusvallan pienentämiseksi Euroopassa.

Tapahtumat Talvisodan alkamisen 77-vuotispäiviän aikana kertoivat, että YLE ei ole enää komentojournalismin vaan kunnianhimoisen ajakohtaisjournalismin mediatalo. Suomen 100-vuotisjuhlavuonna voitaisiin kuitenkin katsoa lähimenneisyyteen myös avoimesti. Olisi välttämätöntä selvittää, mikä suomettumisessa oli totta ja mikä tarua. Samoin selvitettäisiin, miksi Tiitisen lista suljettiin 1990 ja Rosenholz-aineistoa 2000 käytettiin poliittisen valtataistelun välineenä. Ja ennen kaikkea: miksi Supon ja valtiojohdon oikeusvalvonta ei toiminut.