Iltalehden erikoistoimittaja Olli Ainola selvitti (IL 7.1.2017) ulkoministeriön asiakirjojen pohjalta, miten talvella 1992 Supo, presidentti Mauno Koivisto sekä pääministeri Esko Aho (kesk.) ja kaksi muuta keskustaministeriä heittivät vaivihkaa ulos Suomesta yksitoista venäläisdiplomaattia, ”jotka olivat aiemmin urallaan sotkeutuneet vakoiluun tai muihin salakähmäisiin tiedustelupuuhiin”, kuten Ainola muotoili. ”Oli tehty päätös, että Suomi ei ole enää mikään lepopaikka, jossa muualla kärynneet voivat jatkaa toimintaansa”, Supon päällikkönä 1990-1995 toiminut poliisineuvos Eero Kekomäki kommentoi Iltalehdelle. Päätöksen osaltaan hyväksynyt silloinen sisäministeri Mauri Pekkarinen (kesk.) muisteli Iltalehdelle, että ”Kekomäki oli Supon pomona luja virkamies, kovempi kuin mitä yleisesti ehkä on luultu”. Ainola kommentoi lisäksi, että Kekomäen edeltäjä Seppo Tiitinen oli noudattanut toisenlaista politiikkaa. ”Nykyisin kai sanottaisiin, että Tiitinen oli lepsu”, kuittaa Ainola. Tiitisen Supon menettelytapa poikkesi muista länsimaista, jotka eivät sallineet sitä, että aiemmin karkotetut päästetään jatkamaan uraansa uudessa asemapaikassa. Suomi oli vuonna 1992 hakeutumassa niin sanottuun Bernin klubiin, länsimaiaden turvallisuusviranomaisten yhteistyöpöytään, mutta Supoon ei luotettu, kuten asia on tämän blogin kirjoittajalle tiedustelulähteistä vahvistettu. Kekomäki joutui etenkin vasemmiston arvostelun kohteeksi, kun hän alkoi saattaa epäilyttävimmät suomalaiset vakoilutapaukset poliisin tutkintatoimien piiriin. Päiväkirjojensa toisessa osassa (2016) kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd.) arvostelee kovasanaisesti Kekomäkeä vielä elokuussa 1997. Tuomioja kirjaa keskustelun eduskunnan pääsihteeri Tiitisen kanssa (20. ja 25.8.1997), jossa yhteydessä Tiitinen potee pahaa omaatuntoa, että tuli aikanaan puoltaneeksi Kekomäen valintaa. Hän päivittelee hieman aiemmin ilmestynyttä KGB-loikkarin Oleg Gordievskyn yhdessä Inga Rogatschin kanssa kirjoittamaa teosta ”Sokea peili”, joka Tuomiojan mielestä sisältää ”uskomattoman simplistisiä, dokumentoimattomia väitteitä suomalaisten KGB- ja NKP-yhteyksistä”. Tuomiojan kirjauksen mukaan ”Tiitinen ei näe yhteydenpidossa ongelmaa…järkevä tapa käyttää myös näitä kanavia neuvostosuhteiden hoitoon”. Tiitinen päivitteleekin Gordievskyn kirjaa Tuomiojalle. Erikoistoimittaja Ainolan paljastama karkotuslista on hyvin merkittävä historiankirjoituksen mutta myös Suomen turvallisuuden näkökulmasta. Länsiyhteistyön syventämisen ehtona ollut vakoilijoiden siivous osaltaan vahvistaa, että Venäjä-Neuvostoliiton ulkomaantiedustelun Suomessa harjoittamaa vakoilua ei kyetty tai edes haluttu estää. Olennaistahan on Tuomiojan paljastus, että Tiitinen ei nähnyt ”yhteydenpidossa” edes ongelmaa, mutta myös Tuomiojan oma kanta, että kyse oli ”järkevästä tavasta” hoitaa neuvostosuhteita. Vuonna 1992 Venäjän suurlähettiläänä toiminut Juri Derjabin on kuitenkin haastatteluissaan todennut, että ”suomettuminen oli kaksisuuntainen latu”. ”Monet suomalaiset käyttivät Kremlin korttia omien etujensa ajamiseen” (HS,28.10.2012). Tiitisen arvovalta on avainpuolueissa ollut siinä määrin merkittävä, että hän on saanut pidettyä Supon imagoa pystyssä. Päinvastoin Kekomäki - hänen seuraajansa - on usein joutunut arvostelun kohteeksi, kun alkoi paljastaa vakoilua, ”kotiryssäilmiötä”. Tämä johtaa päättelemään, että Supo oli Tiitisen kaudella (1978-1990) oli jollain tavalla KGB:n yhteistyöorgaani. Tuskin länsimaiden epäluottamus sitä kohtaan muusta voi johtua? Gordievsky oli antanut varsin suorasukaista ilmiantoinformaatiota jo loikkauksensa jälkeen 1985, ja Itä-Saksan hajoamisen seurauksena Stasin aseman länteen loikannut päällikkö oli paljastanut itäblokin tiedustelun avainkontakteja talvella 1990. Näitä tapauksia ei tutkittu, mikä ainakin Saksan tiedustelussa ymmärrettiin niin, että Supolla ei ollut eväitä paljastaa itätiedustelua poliittisista tai muista syitä. Vuonna 1997 Supon johtoon nousi Tiitisen entinen sijainen, Seppo Nevala (sd.), joka tuskin pääsi eroon entisistä menettelytavoista ja poliittisista linjauksista. Maaliskuussa 1992 Venäjän diplomaattilistalla oli 54 nimeä, myöhemmin lokakuussa siivouksen jälkeen vain 41 diplomaattia. Tätä voitiin perustella Neuvostoliiton hajoamisella, mikä saattoi tepsiä median ja ulkoministeriön rauhoitteluun. On myös mahdollista, että joku tai jotkut olivat myös siirtovuorossa. Poislähteneiden diplomaattien lista oli silti huomattava: Suurlähettilään sijainen ministeri Vadim V. Andreev, toinen sijainen ministeri Felix D. Karasev (KGB:n aseman päällikkö), kolmas sijainen eversti Inokenti S. Bugakov (GRU:n aseman päällikkö), tiedeasioiden neuvos Anatoli Chernjajev, lehdistöneuvos Georgi Isakovski, lähetystöneuvos Igor B. Bodin, eversti Vadim M. Brusnigin, lähetystöneuvos Nikolai Chelombitko, 1. sihteeri Vjateslav Vasiljev, 1. sihteeri Gennadi Sokolov 2. sihteeri Sergei A. Timofev, 2. sihteeri Jevgeni Jouravlev, 2. sihteeri Sergei Andreev, 2. sihteeri A. Korolev, 2. sihteeri Vjateslav Marusich, 2. sihteeri Viktor J. Mintschenkov, 3. sihteeri Viktor R. Talts, ja 3.sihteeri Juri P. Rojkov. Lokakuussa Venäjän diplomaattilistalle oli tullut uusia nimiä, mutta myös vanhoja KGB:n upseereiksi identifioutuneita diplomaatteja, kuten Petr Lillerum, Lev Pauzin ja asteikossa nousua tehnyt neuvos Valeri Shilov, joka oli ollut jo 1970-luvulla SDP:n johtoon 1993 nousevan Paavo Lipposen (sd.) kotiryssä. Tuomioja kertoo puolestaan päiväkirjansa ensimmäisessä osassa, miten syyskuussa 1993 Tehtaankadulle oli saapunut ”vanha kotiryssäni”, KGB:n upseerina 1981-86 Tehtaankadulla toiminut Valeri Marejev. Hän joutui nähtävästi poistumaan Suomesta sattumoisin syksyllä 1997. Suomettumisen selvittäminen on olennaista, kun seuraamme Venäjän hybridisodankäynnin uusia käänteitä. Tuomiojalle voi myös saattaa tiedoksi, että Gordievskyn kirjan sisältämä dokumenttien puute on tullut korjatuksi ainakin Kalevi Sorsan (sd.) osalta. Mitrohinin arkistot on vuodesta 2014 muidenkin kuin Supon arvioitavina, jolloin nousi esille KGB:n ohjeistus elokuulta 1982, jossa KGB:n Tehtaankadun miehistö sai määräyksen auttaa etenkin Sorsaa poliittisen uran vahvistamiseksi. Tämän lisäksi Bukovskyn arkistosta on saatu viime kesänä asiakirja, joka käsittelee NKP:n keskuskomitean sihteeristön erittäin salaista päätöstä Sorsalle luovutettavasta kalliista lahjasta: Secretariat Resolution. Soviet ambassador to pay a visit to chairman of the Social Democratic Party of Finland and “confidential contact” Kalevi Sorsa, congratulate him on his 50th birthday, and present him with a commemorative gift (8 pp.). [R 16 Dec 80, St 241-10.) Toisin sanoen Gordievskyn esittämä ”dokumentoimaton väite”, että Sorsa oli KGB:N ja NKP:n ”luottamuksellinen kontakti”, on näin dokumentoitu. Tämä tarkoittaa, että Sorsa oli Suomelle turvallisuusriski. Hänen taustansa suojelusta tulikin Supon seuraava suuri projekti Kekomäen kauden jälkeen. Helsingin Sanomien pääkirjoitus 10.1.2017 osui oikeaan todetessaan, että Suomi on tässä sodassa samanlainen kohde kuin Ruotsikin. Ehkä vain enemmän nukuksissa kylmän sodan kauden Supon ansiosta.
0 Comments
Your comment will be posted after it is approved.
Leave a Reply. |
"The more you understand the world, the higher your chance of shaping it". Don't walk behind me; I may not lead. Don't walk in front of me; I may not follow. Just walk beside me and be my friend. Alpo RusiValtiotieteen tohtori, suurlähettiläs, tasavallan presidentin entinen neuvonantaja, professori ja kirjailija.
Blogiarkisto
January 2021
|
Alpo Rusi |
|
Kirjoituksia saa lainata. Lähde on mainittava.