Intian itsenäisyystaistelijana maailmanmaineeseen noussut Mahatma Gandhi on tullut tunnetuksi aseettomasta vastarinnastaan. Usein tästä on tehty se johtopäätös, että Gandhi oli pasifisti, joka osoitti, miten aseeton vastarinta toimii aina paremmin kuin vaikkapa sotilaallinen vastarinta. Tutkimuskirjallisuus kuitenkin osoittaa, että Gandhi oli strategi, joka oivalsi, että Intian olosuhteissa siirtomaavaltaa vastaan tehokkain vastarinnan muoto oli aseeton vastarinta. Toisissa olosuhteissa Gandhikin olisi saattanut valita toiset keinot, myös aseellisen vaihtoehdon. Yhdysvaltain ulkopolitiikan historiassa on arvostettu asema John Quincy Adamsilla. Hänen tunnettu näkemyksensä oli, ettei Yhdysvaltain ulkopolitiikka muutu, vain olosuhteet, joiden vallitessa tätä politiikkaa toteutetaan, muuttuvat. Sekä Gandhin strategiavalinnalla että Adamsin päättelyllä on tietenkin yleispätevämpääkin merkitystä. Tästä tarjoaa esimerkin myös Suomen historia. Tavoitteet pysyvät, mutta keinot ja olosuhteet tavoitteiden saavuttamiseksi vaihtelevat.
Suomi on pieni, pohjoinen maa, joka on noin vuodesta 1700 kuulunut itäisen suurvallan etupiiriin, välillä lujemmin, välillä väljemmin. Suomen asemaan on kuitenkin vaikuttanut laajempi Euroopan turvallisuuskehitys. Suomi joutui suurpolitiikan kauppatavaraksi 1807, jolloin Venäjän keisari Aleksanteri I ja Napoleon sopivat Tilsitissä, että Suomi irrotetaan Ruotsista ja liitetään Venäjän keisarikuntaan. Myöhemmin Suomen itsenäisyys vuonna 1917 oli seurausta ensimmäisestä maailmansodasta ja etenkin keisarivallan romahduksesta sekä Venäjällä että Saksassa. Presidentti Juho Kusti Paaasikivi tosin on kuvannut itsenäisyyttä ”Jumalan lahjaksi”. Tämä kanta ei väheksy suomalaisten omaa panosta, mutta asettaa itsenäistymisen realistisempaan kehykseen. Ulkoiset muutokset ja olosuhteet loivat edellytykset itsenäistymiselle siinä missä oma itsenäisyysliike. Itsenäinen Suomi pyrki alusta alkaen sekä vahvistamaan yhteistyötä naapurimaiden kanssa että monikeskisesti (Kansainliitto) mutta samalla varautumaan sotilaallisesti puolustamaan itsenäisyyttään. Eurooppa oli monella tavoin kaaosmaisessa tilassa Versaillesin rauhan jälkeen 1919. Kansainliitto osoittautui jatkossa heikoksi ja aseriisunta korvautui asevarustelulla. Suomen turvallisuusympäristön iso kuva heikkeni 1930-luvulla. Lopulta myös puolustusliittohanke Ruotsin kanssa jäi toteutumatta. Suomi joutui Talvisotaan ilman, että se olisi valmistellut mitään aggressiota Neuvostoliittoa vastaan. Päinvastoin. Neuvostoliitto hyökkäsi, kun se oli sopinut etupiirien jaosta Saksan kanssa 23.8.1939. Tämän sopimuksen mukaisesti 2. maailmansota syttyi 1.9.1939, kun Saksa ja myöhemmin Neuvostoliitto hyökkäsivät Puolaan. Baltian maat suostuivat syksyllä 1939 Neuvostoliiton kanssa myönnytyksiin, joiden seurauksena ne välttivät sodan, mutta menettivät heinä-elokuussa 1940 lopullisesti itsenäisyyden. Ne valitsivat aseettoman vastarinnan, mutta hävisivät rauhan. Baltian maiden yhteinen puolustusvoima oli suurempi kuin Suomen. Suomi valitsi myös neuvottelut, mutta oli valmis puolustamaan itsenäisyyttään myös asein. Suomi menetti rauhan ehkä ainoastaan kieltäytymällä liian suurista kompromisseista, mutta säilytti lopulta itsenäisyytensä. Vastausta siihen, olisiko suurempi kompromissialttius auttanut rauhan ja itsenäisyyden säilyttämisessä ei tätä kirjoitettaessa ole tietenkään olemassa. Jatkosodassa kesällä 1944 saavutettu torjuntavoitto takasi, että Suomi säilytti itsenäisen valtion tuntomerkit. Myöhemmin kylmässä sodassa Suomi noudatti käytännössä samaa strategiaa kuin 1930-luvulla. Ainoa merkittävä ero liittyi siihen, että Suomi pyrki ylläpitämään jatkuvaa neuvotteluyhteyttä Neuvostoliiton kanssa ja eliminoimaan kaikki mahdolliset konfiktit sen kanssa etukäteen. Tälle yhteistyölle loi ”oikeudellisen” perustan, mutta periaatteesssa myös rajat ja mahdollisuudet, vuonna 1948 allekirjoitettu YYA-sopimus. Vaikka vastakkain neuvottelupöydässä oli suurvalta, Suomi säilytti itsenäisyyden kylmässä sodassa vaikka ei ilman vahinkoa. Pitemmällä aikavälillä tämä johti riippuvuussuhteeseen, joka ei ollut Suomelle eduksi. Neuvostoliitto painosti Suomea jatkuvasti erilaisiin myönnytyksiin ja salaisesti painosti myös vuodesta 1961 lisäämään sotilaallista yhteistyötä. Suomi kävi jatkuvaa torjuntataistelua aina 1980-luvun lopulle. ”Suomettuminen” oli kuitenkin ilmiö joka tarkoitti, että Suomi alistui joskus tarpeettomasti suurvallan etujen seuraamiseen. Kun SDP:n Kalevi Sorsa lokakuussa 1982 Moskovassa sanoi Juri Andropoville, että hän tulee siivoamaan neuvostovastaisuudet pois Suomen medioista, ”miten pystyi”, kyse oli ehkä tahattomasta periksiantamisesta, tai sitten Andropovin miellyttämisestä, eli suomettumisesta. Jo aiemmin presidentti Urho Kekkosen kaudella rakennettu Suomen ulkopoliittinen konsensus alkoi rakoilla.1970-luvulla ja 1980-luvulla tämä tarkoitti, että ensinnäkin kannatusta sai ajatus, että ohentamalla sotilaallista puolustusvalmiutta Suomi samalla vähentäisi sotilaallista konfliktiuhkaa omalla maaperällään. Puhuttiin suomalais-neuvostolaisesta ”turvallisuusyhteisöstä”. Vuonna 2015 tämä argumentti on virheellisellä tavalla ymmärretty keskeiseksi, kun arvioidaan, miksi puolustusliitto NATO:n itäraja ei saa olla Suomen ja Venäjän raja. Maanpuolustuksen valmiustasosta ei ole kuitenkaan luovuttu. Samalla Suomi luopui kuitenkin Moskovan painostuksesta osittain puolueettomuuspyrkimyksestä, jonka korostusta Kreml vastusti estääkseen Suomen ”lännettymistä”. Tässä hengessä vasemmisto katsoi, että suurvaltakonflikti oli seurausta Yhdysvaltojen voimapolitiikasta. Sotien jälkeisen kauden ykkösdiplomaatin Max Jakobsonin vetäytyminen ulkoasianhallinnosta 1974 selittyy osin sillä, että hän ei katsonut Suomen enää pyrkineen arvostuksensa kasvattamiseen lännen silmissä. Jakobsonin näkemyksen mukaan Suomi antoi ideologisista syistä periksi Moskovan painostukselle, vaikka hän vältti asian avointa käsittelyä. Tätä Jakobsonin ”patrioottista kritiikkiä” olen selvittänyt teoksessani Etupiirin ote (2014). Kylmän sodan äkillinen päättyimnen 1989 teki osittain tarpeettomaksi selvittää, oliko todellista suomettumista koskaan toden teolla tapahtunut. Erilaiset vakoiluepäilyt painettiin villaisella. ”Tunkio ei pöyhien parane”. Vuosina 1991-1998 Suomen ja Venäjän suhteet olivat historiallisessa vertailussa ainutlaatuisen mutkattomat. Suomea ei Moskovasta painostettu, eikä erityisiä konfliktitilanteita suhteissa esiintynyt. Luottamukselliset suhteet oli korvattu avoimmella diplomatialla ja tasavertaisella yhteistyöllä. Moskova jopa myönsi aiemman painostuksen ja talvisodan syyt sysättiin neuvostodiktaattori Josif Stalinin päälle. Samaan aikaan Suomi vahvisti kuitenkin maanpuolustusta, eikä luopunut yleisestä asevelvollisuudesta. Kyse oli paremman tasapainon luomisesta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, jossa oli luotettu liikaa ”yhteistyöhön”. Samalla panostus YK:n rauhanturvatoimintaan lisääntyi. Ulkopolitiikassa Suomi varmisti asemansa Euroopan integraatiossa, että NATO:n uusissa rakenteissa. Vuosina 1997 ja 1999 Suomi saattoi lisäksi toimia johtavassa roolissa eurooppalaisissa rauhanpoliittisissa prosesseissa. Presidentin vaihdos oli silti seurausta tyytymättömyydestä, jota SDP:ssä osoitettiin presidentti Martti Ahtisaaren Venäjä-politiikkaa ja kaiketi ns. lännettymistä kohtaan. Suomi jäi sittenkin osin historian kahleisiin, kun Ahtisaaren harjoittama ”uusi ulkopolitiikka” katsottiin irtaantuneen liiaksi ”Paasikive-Kekkosen” linjasta. Tässä mielessä on ymmärrettävää, että Keskustan Paavo Väyrynen on usein arvostellut Ahtisaaren politiikkaa ja antanut korkeat pisteet tämän seuraajalle presidentti Tarja Haloselle. 2000-luvulla Venäjän voimapolitiikka nosti jälleen esille itsenäisyyden kauden turvallisuuspolitiikan peruskysymykset. Mikä tasapaino, jos ollenkaan, tulisi vallita diplomatian ja sotilaallisen varustautumisen välillä? Suomi ohensi puolustustaan 2000-luvulla, kun se luopui maamiinoista ja alkoi viedä läpi armeijan rakenneuudistusta, joiden keskeisiä perusteluja löydettiin säästötarpeista ja muuttuneesta turvallisuustilanteesta. Samalla arvioksi tuli, että turvallisuus tuli käsittää ”laajan turvallisuuden” näkökulmasta, jonka seurauksena turvallisuuden vahvistamisen keinot olivat lähes yksipuolisesti yhteistyön keinoja. Paradoksaalisesti samaan aikaan kaikenlainen keskustelu sotilaallisesta yhteistyöstä, sen syvimmästä muodosta, liittoutumisesta, torjuttiin. ”Ei ainuttakaan syytä” (Tarja Halonen, 2012) Vuonna 2008 Georgian sotaa pidettiin harmittomana yksittäistapauksena, josta ei tullut tehdä johtopäätöksiä puolustuksen näkökulmasta. Venäjän katsottiin yksiselitteisesti muodostavan Suomelle ”suuren mahdollisuuden”, ei minkäänlaista ongelmaa, kuten ulkoministeri Alexander Stubb vielä huhtikuussa 2008 saattoi todeta. Ainakin tämän kannan hän varmasti korjasi Georgian sodan jälkeen. Suomen turvallisuusympäristön muutoksen iso kuva arvioitiin todennäköisesti liian pitkään väärin. Venäjän geopoliittinen laajentumishalu joko kiellettiin tai sille osoitettiin ymmärrystä, koska Neuvostoliiton hajoaminen oli ”vuosisadan suurin gepoliittinen katastrofi”, kuten Venäjän presidentti Vladimir Putin oli aiemmin todennut. Vuonna 2014 Krimin anastuksen jälkeen tavaksi tulikin poliitikkojen piirissä arvostella Euroopan unionia virheistä, joita se oli tehnyt Venäjän politiikassaan. ”Mitä siellä EU:n ja Venäjän huippukokouksissa on oikein keskusteltu” (Eero Heinäluoma) Euroopan rauhan avaimet ovat kuitenkin Kremlissä, eivät Brysselissä. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on oltava selkeä strateginen tavoitteellisuus, missä keskeistä on mitoittaa keinot ja tavoitteet kohdallisesti oikein. Suomen pitkä itäraja ei saa olla epävakautta lisäävä raja. Valitettavasti tätä vakautta ei takaa sen paremmin Suomen NATO-jäsenyys kuin sen ulkopuolella pysyttäytyminekään, johtuen modernin sodankäynnin uusista muodoista (mm. hybridisota) Venäjä käy hybridisotaa jo Ukrainassa ja Georgiassa. Suomen tulee toimia niin, että tämänkaltaiset sodankäynnin uudet ilmiöt eivät tule mistään ilmansuunnasta Suomeen. Tässä torjunnassa Suomella on kuitenkin oltava ETYJ:in asiakirjojen mukaisesti vapaat kädet harkita turvallisuuspoliittisia yhteistyövaihtoehtoja ja ratkaisumalleja. Hyvä analyysi ja rationaalinen päätöksenteko kuuluvat yhteen. Tämä edellyttää NATO- jäsenyyden etujen ja haittojen objektiivista selvittämistä.
0 Comments
Your comment will be posted after it is approved.
Leave a Reply. |
"The more you understand the world, the higher your chance of shaping it". Don't walk behind me; I may not lead. Don't walk in front of me; I may not follow. Just walk beside me and be my friend. Alpo RusiValtiotieteen tohtori, suurlähettiläs, tasavallan presidentin entinen neuvonantaja, professori ja kirjailija.
Blogiarkisto
January 2021
|
Alpo Rusi |
|
Kirjoituksia saa lainata. Lähde on mainittava.