Donald Trump ei paljastanut sinänsä mitään uutta virkaanastujaispuheessaan Yhdysvaltojen tulevasta suunnasta. Hän haki lähinnä vahvistusta itsenäiselle asemalleen, jonka hän oli hankkinut kampanjan aikana rikkoessaan republikaanien rivit, mutta ennen kaikkea arvostellessaan eliittejä yleensä. Trump edusti populismia, mikä ei ole uutta amerikkalaisesssa poliittisessa perinteessä. Vuonna 1828 valtaan nousi vastaavilla puheilla Yhdysvaltain presidentti Andrew Jackson, eikä populismi ole ollut kielletty metodi yleensäkään Yhdysvaltojen poliittisessa järjestelmässä. Populismi kuuluu aina demokratiaan. Vain suljetuissa järjestelmissä populismi - suora kansan tunteisiin vetoaminen sen yhtenä ilmenemismuotona - on torjuttu. Toisaalta populismin äärimmäinen muoto kaventaa demokratiaa. Kun kaikki huutavat, kenenkään ääni ei kuulu. Näin kävi Saksassa 1930-luvulla, eikä uhka ole poistunut tänä päivänä Turkista eikä Venäjältä. Mutta kannattaa pohtia myös Suomen poliittista järjestelmää. Presidentti Mauno Koiviston kampanja 1982 nojautui yksinkertaiselle metodille: ehdokas oli kaikille tuttu, hänen vaalitilaisuudet pidettiin keskitetysti jäähalleissa, joissa syntyi tunnelma vahvasta, puoluerajat ylittävästä kansansuosiosta. Koiviston ei edes tarvinnut sanoa mitään merkityksellistä. ”Kyllä se siitä”. Eikä hän presidenttikaudellaan oikeastaan sanonutkaan enempää. Hän vain piti hallussaan presidentin virkaa ja huolehti ”ettei venettä keikuteta”. Osittain presidentti Urho Kekkonen tasavallan eliitin vastaisuuteen nojautunut suosio sulki kriitikoiden suut. Trump edustaa demokraattisen populismin toista äärilaitaa. Kyse ei ole niinkään suosioon kuin lupauksiin nojautuvasta perinteestä. Tässä hän itse asiassa seurasi presidentti Barack Obaman edustamaa perinnettä, vaikka groteskilla tavalla. Paljon hän saa kiittää saamastaan arvostelusta omaa henkilöään, seksistisiä näkemyksiään - ja varallisuuttaan. Suomessa presidentti Martti Ahtisaaren kampanjassa 1993-1994 oli laman keskellä annos lupauksiin nojautunutta populismia, vaikka samalla myös perusteltua eliitin arvostelua. Hänen vastaehdokkaansa ministeri Elisabeth Rehn (r.) puolestaan kampanjan loppusuoralla nosti EU-jäsenyyden esille kriittisesti keskustan tilaisuuksissa Pohjanmaalla. Eräänlainen populistinen kädenojennus sekin. Vasemmisto myös Suomessa on käyttänyt populistista globalisaation - ja usein Yhdysvaltojen - vastaista retoriikkaa asemiensa vahvistamiseksi sosialismin kaaduttua. Presidentti Tarja Halonen nosti globalisaation virheiden korjaamisen vaaliteemakseen 2000, mikä sävytti jatkossa myös maan ulkopolitiikkaa, eikä aina myönteisesti. Globalisaation populistinen arvostelu on ehkä osoittautumassa silti Pyrrhoksen voitoksi, koska sekä ensin Venäjä että nyt Trumpin Yhdysvallat ovat tarttuneet tähän syöttiin, eikä kauppasotaa enää voida pitää historian vitsauksena. Trump on luvannut palauttaa Amerikan suuruuden. Obama vakuutti, että ”me teemme sen”. Trump siirsi kuitenkin maan populistisen poliittisen perinteen uudelle, Jacksoniakin suorasukaisemmalle tasolle. Trumpin liberaalien kriitikoiden (allekirjoittanut mukaan lukien) kannattaa kuitenkin lukea puhe huolellisesti. Trump puhui suorasukaisesti vaikeuksissa olevalle keskiluokalle, vaati roturajat ylittävää yhtenäisyyttä, ”koska me kaikki katsomme yhdessä samaa taivasta ja meissä virtaa sama punainen patrioottinen veri, riippumatta siitä olemmeko ihonväriltämme mustia, valkoisia tai ruskeita”. Tätä puhetta ymmärretään ainakin Detroitin lähiöissä ja Dakotan perunaviljelyksillä. Trump astuu valtaan kansainvälisen järjestelmän ajauduttua käännekohtaansa 25 vuotta kylmän sodan jälkeen. On silti hyvä muistaa historiasta se tosiseikka, että kansainvälinen järjestelmä on aina osoittautunut vahvemmaksi kuin yksikään siinä vaikuttava suurvalta. Natsidiktaattori Adolf Hitler hävisi haastettuaan ei vain bolshevismin ja juutalaiset, vaan koko järjestelmän. Kommunistinen Neuvostoliitto hajosi, koska Kremlissä ei ymmärretty, ettei kehitys ole mahdollista suljetussa tilassa, eivätkä muut ole valmiita astumaan tällaisen järjestelmän sisälle. Tiettyyn rajaan sopeutuminen on aina selviämisen elinehto myös kansainvälisessä politiikassa. Oman edun tavoittelu on jokaisen valtion perusoikeus, mutta sen yksipuolinen tavoittelu on myös vitsaus. Suurvalta joka ylittää resurssiensa rajat valtapyrkimyksissään, joutuu aina ajan myötä altavastaajaksi ja saat muut vastaansa. Pieni valtio joka epäonnistuu mahdollisuuksiensa hyödyntämisessä, eikä tajua omaa etuaan ajoissa, ei myöskään selviä kuin hyvällä tuurilla. Kun Kurjet tanssivat, on varpusten tajuttava, miten varautua ja suojautua.
1 Comment
Risto Kunnas
22/1/2017 00:10:49
Asiaa - jälleen kerran. Kiitos!
Reply
Your comment will be posted after it is approved.
Leave a Reply. |
"The more you understand the world, the higher your chance of shaping it". Don't walk behind me; I may not lead. Don't walk in front of me; I may not follow. Just walk beside me and be my friend. Alpo RusiValtiotieteen tohtori, suurlähettiläs, tasavallan presidentin entinen neuvonantaja, professori ja kirjailija.
Blogiarkisto
January 2021
|