Supo voisi julkistaa lukujakin - seuraavaan eduskuntaan uusi ”turvallisuus- ja tiedusteluasioiden” valiokunta

Suojelupoliisi on saattanut julkisuuteen tietoja Suomen kohdistuvan vakoilun lisääntymisestä. Samaan aikaan sattumaa tai ei on medioissa kerrottu Venäjän uusien edustustotilojen valmistumisesta. Venäjän osoittaminen sormella ei silti saa johtaa käsitykseen, että kansainvälinen terrorismi ei olisi suurin uhka tänä ja ensi vuonna. Supon mukaan Suomessa harjoitettava ja Suomeen kohdistuva vakoilu, ulkomaiden harjoittama tiedustelutoiminta, on saavuttanut kylmän sodan vuosien huipputason. On osoitettu historiantutkimuksen keinoin, että Suomi oli Itävallan ohella kansainvälisen tiedustelun kannalta aktiivisen toiminnan kohdemaita 1950-luvulta vuoteen 1991. Usein Suomen maaperä arvioitiin turvalliseksi agenttien tapaamiselle ja rekrytoimiselle. Supon vastavakoilu katsoi asioita usein voimattomana sivusta. Parhaimmillaan se antoi yhteistyökumppaneille vihjeitä saamistaan tiedoista.

Syksyllä 1976 Suomessa vieraili salanimellä DDR:n ulkomaanvakoilun johtaja, kenraali Markus Wolf ”tapaamassa kontakteja”. Yksi heistä oli suomalainen ”Mantel”, joka aloitti marraskuussa 1976 yhteistyön Itä-Saksan turvallisuuspoliisin (MfS) ulkomaanvakoilun HVA:n kanssa. Vuonna 1978 tekemänsä Suomen vierailun yhteydessä Supo nappasi Wolfista kuvan asianomaisen poistuessa Ruotsin laivalla Tukholman suuntaan. Totta kai Suomi kuului Neuvostoliiton tiedustelun reviiriin, mutta saksan kielen taitoiset MfS:n suomalaiset yhteistyöhenkilöt tarjosivat erinomaista taustatukea KGB:lle ja GRU:lle. Etenkin Itä-Saksan sotilastiedustelu BA/NVA oli aktiivinen 1980-luvulla Helsingissä.

Helsingistä kaksi tärkeää lähdettä (toinen vuodesta 1976 ”Konrad”, ja toinen peitenimeltään varmistamaton, ilmeisesti jonkun ulkomaan sotilasasiamies) välitti koko 1980-luvun tietoja Naton Itämeren alueen toiminnoista. Toinen sai tietoja Tanskan puolustusministeriöstä, joka voisi olla sotilasasiamies, mutta ei välttämättä Tanskasta. Nämä tiedot nojaavat BA/NVA:n Suomea koskeviin arkistotietoihin, joita on saatu käyttöön kesällä 2014. 1980-luvulla BA/NVA:lla oli Helsingissä toistakymmentä epävirallista lähinnä suomalaista vakoilun keinoin hoidettua yhteistyöhenkilöä, ja MfS:n (Stasi)poliittis-taloudellisella tiedusteluasemalla erikseen 20-30 rekrytoitua suomalaista agenttia tai ”operatiivista resurssia”. Nämä ”resurssit” (Itä-Saksan tiedustelun kontaktihenkilöitä) tiesivät tekevänsä yhteistyötä MfS:n kanssa ja välittivät valtiosalaisuuksia lähinnä niin sanotuissa ”kontaktitapaamisissa”. Tähän kategoriaan luokiteltiin vain korkeassa asemassa olevia henkilöitä, joilta saatiin salaista tietoa.

Eri tietojen perusteella voidaan arvioida, että Neuvostoliiton eri tiedusteluorganisaatiot ylläpitivät noin kymmenkertaisen määrän suomalaisia yhteistyöhenkilöitä, värvättyjä agentteja ja ”operatiivisia resursseja” Helsingissä 1980-luvulla. Tämän tiedustelun kuittaaminen kokonaan isänmaalliseksi ”kotiryssätoiminnaksi” jättää suuren aukon suomalaiseen turvallisuustutkintaan. Supon virallisena kantana oli, että poliittiseen tiedusteluun ei juuri puututa. Samalla saatettiin jättää sotilastiedustelu pitkälle selvittämättä. Onko tällä merkitystä Suomessa kylmän sodan jälkeen käytyyn Nato-keskusteluun, tai että sitä on aina lykätty, ei ole mahdollista tarkemmin analysoida.

Mikäli kylmän sodan jälkeen olisi tehty avoin selvitys suomalaisten Itä-Saksan kanssa harjoittaman tiedusteluyhteistyön (vakoilun) laajuudesta, suomalaisilla olisi edes jonkinlainen käsitys ongelman todellisesta syvyydestä. Tämä olisi ollut mahdollista, koska kuolleitten valtioiden arkistoista on ollut saatavissa tietoja. Tämä on yleinen käytäntö Euroopassa muualla paitsi Suomessa. Kuten tiedämme, ei tällaista selvitystä koskaan tehty. Päinvastoin linjaksi tuli, että mitään perusteellista selvitystä ei tehdä ja avautuvat arkistotiedot salataan vuosikymmeniksi. Tämä viittaa ilman muuta peittelyyn. Supon salassapitosääntö on 60 vuotta, mistä tosin harkitusti on vuodettu satunnaisia tietoja; yleensä Supon johdon piiristä levitettyjen vuotojen kautta. Milloin ulkoministeri Erkki Tuomiojalle (sd.) on kerrottu ”jotain” Tiitisen listasta, milloin Rosenholz-aineistoista. Myös sisäministerit ovat julkisuuteen saattaneet tietoja ”joistain tiedossaan olevista nimistä”. HHO ja KHO ovat käsitelleet erilaisia Stasi-listoja ilman, että näistä vihjeistä olisi aloitettu vakavassa mielessä rikostutkintatoimenpiteitä. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja puolestaan 2003 harrasti saamiensa Supo-tietojen valinnaista vuotamista medioille. Useimmiten tiukan salaamisen perusteluna on se, että näin ei vaikeuteta ulkolaisten yhteistyösuhteiden toimivuutta. Ongelmallista on Supon valvonnan puutteellisuus sekä salaamisen käytäntöjen ristiriitaisuus avoimen demokratian näkökulmasta.

Yhdysvalloissa julkistettiin kuluneen joulukuun puolivälissä huippusalainen yli 500 sivun selvitys CIA:n kuulustelumetodeista ennen muuta 2000-luvun alkuvuosilta (2002-2004). Aika harvassa maassa turvallisuuspoliisi olisi sallinut omien lainvastaisuuksiensa paljastamisen. Yhdysvaltain politiikassa presidentti Barack Obaman ja senaatin tutkimusvaliokunnan puheenjohtajan senaattori Feinsteinin linjausta on arvosteltu poliittisen kentän oikealla siivellä ankarasti. On varoitettu etenkin vahingoista, joita paljastukset aiheuttavat Yhdysvaltain liittolaisille. Lopulta kyse on rajan vedosta, kuinka paljon turvallisuus kestää avoimuutta.

Perustana on näkemys, että aidosti salaista poliisia ei voida ylläpitää avoimessa demokratiassa.  Salaamisella turvataan myös se, että poliisin virheitä tai laiminlyöntejä, puhumattakaan rikoksista, ei selvitetä. Olisi paikallaan, että seuraava hallitus ensinnäkin loisi Suojelupoliisin tehtävästä ja resurssitarpeista kunnon arvion. Toisekseen Supon valvonta tulee saattaa ajan tasalle. Kolmanneksi kansalaisten tulee tietää paremmin sekä Suomeen kohdistuneen tiedustelun historia että tämän päivän uhat. Moderni teknologia on mahdollistamassa ”valvontayhteiskunnan”, missä yksityisyyden suoja murenee. Tämän lisäksi kybersota ja perinteinen tiedustelu  ja niitä tukeva julkisuuteen tähdätty hybridisodankäynti (trollitehtaat, tutkimuslaitokset progandan palveluksessa) ovat muuttaneet turvallisuusympäristön arvaamattomaksi. Tosiasioita hämmennetään. Asiantuntijoiden pätevyyttä ei kontrolloida. Tässä yliopistot ovat menettäneet asemiaan, kun kriteereistä ei pidetä kiinni. Tulevassa huhtikuussa 2015 valittavassa eduskunnassa tulisi olla puolustus- ja ulkoasianvaliokunnan rinnalla etenkin tiedustelutoimintaan perehtyvä ”turvallisuus- ja tiedusteluasioiden valiokunta”.