Puheenvuoro: Miten Suomen tulisi asemoitua?

Kokoomusnuorten ulkopoliittinen seminaari 15.4.2016 Himoksella

Keskityn tässä esityksessä arvioimaan Suomen turvallisuuspoliittista asemaa  vuoden 2014 talvella tapahtuneen Krimin anastuksen jälkeen.  Totean ensiksi sen, että sekä taloudelliset vaikeutemme,  taloudellinen Venäjä-riippuvuus että turvallisuusympäristön vaikeutuminen ovat kiistatta heikentäneet  kansainvälistä asemaamme. Esitykseni teeman lähtökohdista on kysyttävä, olisiko toisenlaisella turvallisuuspolitiikalla voitu ainakin lievittää taloudellisia vaikeuksiamme ja puskuroida turvallisuuttamme heikentäviä heijasteita. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että parin viime vuoden aikana olisi tehty niitä virheitä, joista  tämän päivän vaikeudet ovat syntyneet. Ongelmat ovat perua  ennen kaikkea 2000-luvun alkupuolen ratkaisuista.

Lähtökohtana on näkemys, että liittoutumattomuus ei ole turvannut vakautta toivotulla tavalla välittömässä turvallisuusympäristössämme, mikä on kuitenkin ollut sotilasliittojen ulkopuolella pysyttäytymisen ultima ratio. Kylmän sodan jälkeisissä optimistisissa tunnelmissa liittoutumattomuus oli silti turvallisuuspoliittisesti toimiva ratkaisu ainakin 1990-luvun lopulle. Naton laajennus käynnistyi vasta tammikuussa 1994 kun presidentti Bill Clinton Prahassa asettui tukemaan asiassa Itä-Euroopan maiden toiveita. Suomessa haluttiin  1994 perustellusti keskittyä EU-jäsenyyden toteuttamiseen, mikä olisi vaikeutunut, jos samaan aikaan olisi haettu Naton jäsenyyttä. Suomella ei myöskään ollut samoja kokemuksia Neuvostoliitosta, kuin Baltian ja Itä-Euroopan mailla, mikä tosin nyt on osoittautunut ongelmaksi. Suomalaisten kuva omasta historiasta on korjaamisen tarpeessa.

Vakautta Suomen lähiympäristössä ei ole edistänyt myöskään Ruotsin vuosina 2004-2010 toteuttama asevoimiensa raju alasajo ja asevelvollisuudesta luopuminen. Näin ollen Suomen ja Ruotsin pääministereiden taannoin esittämää yhteistä näkemystä, jonka mukaan liittoutumattomuus edistää parhaiten vakautta Itämeren alueella, on vaikea perustella turvallisuuspoliittisilla argumenteilla.  Kyse onkin enemmän poliittisesta julistuksesta. Ymmärrän, että tässä ja nyt ei ole mahdollista tehdä muuta poliittisista syistä. Molemmissa maissa hallitusta johtaa  puolueettomuus- ja liittoutumattomus-doktiriinille uskollisimmat voimat.  Niille ulkopolitiikassa kyse on myös sisäpolitiikasta. Silti Sipilän hallitus on valmistuttamassa, tosin ulkoistettuna, arvion mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksista. Jää vaikutelma että tehdään selvitys, mutta varotaan antamasta sille suurempaa merkitystä ainakaan jäsenyyden puolustusasiakirjana.

Olisi ollut parempi, että tässä vaiheessa olisi tehty laaja-alainen ulkoministeriön ja puolustusministeriön sekä tarvittaessa muidenkin ministeriöiden yhteinen selvitys Nato-jäsenyyden eduista ja haitoista, kuten meneteltiin 1991/92 EU-jäsenyyden osalta. Toivottavasti tulossa oleva ulkoistettu selvitys tarjoaa kuitenkin ainespuita jatkokeskustelulle. Nato-jäsenyyttä ei voida edes ajatella, mikäli eduskunnan selvä enemmistö sitä vastustaisi. Nato-jäsenyyden avulla turvaisimme läntisiä investointeja sekä voisimme vähentää kielteistä Venäjä riippuvuutta. Menetimme 2012 YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvan jäsenen paikan äänestyksessä Luxembourgille. Näin ei ehkä olisi tapahtunut jos olisimme liittyneet Baltian maiden kanssa Natoon  2004.

Krimin anastus 2014 päätti 25 vuotta kestäneen yhteistyöjakson kansainvälisissä suhteissa.  Euroopan kollektiivinen turvallisuusjärjestys osoittautui  ainakin osittain illuusioksi. Tuskin moni teistä kuvitteli vielä muutama vuosi sitten, että venäläiset hävittäjät tekevät hyökkäysharjoituksia amerikkalaista ohjusristelijää vastaan Itämerellä tai transponderit suljettuina harjoittelevat pommikoneilla ydinasehyökkäystä Ruotsin pääkaupunkia vastaan,kuten tapahtui pitkänäperjantaina 2013 ja kesällä 2015. Tornio vaikutti hetkittäin viime syksynä Syyrian rajakaupungilta.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa olennaista on ymmärtää turvallisuuden iso kuva oikein tai ainakin oikean suuntaisesti.  Zürichin ETH-yliopiston professorin Jonas Gräzin tuoreen arvion mukaan mukaan EU-maissa on jo kauan vähätelty strategisen, poliittis-sotillaallisen analyysin merkitystä. Strateginen tutkimus katsottiin tarpeettomaksi, koska oltiin siirrytty asevaraisesta turvallisuudesta yhteistyövaraiseen turvallisuuteen.  EU muttei myöskään Nato ollut kunnolla varautunut Venäjän voimapolitiikan, saatikka sitä tukevan  Venäjän kehittyneen hybridisodan varalta. Kyse ei sinänsä ole venäläisestä innovaatiosta. Puhuihan Yhdysvaltain presidentti Dwight Eisenhover 1950-luuvun alussa ”psykologisesta sodankäynnistä”, mutta hänen tavoitteenaan oli välttää sotilaallinen yhteenotto. Krimillä tai Maidanin aukiolla ei ollut kyse vain psykologisesta sodankäynnistä.

Itämeren alueen liittoutumattomat maat, Suomi ja Ruotsi, ovat nyt poikkeuksellisen vaikeassa tilanteessa.  Ne jakavat nyt oikeastaan ensimmäistä kertaa Ruotsin 1809 tapahtuneen jaon jälkeen samankaltaisen geopoliittisen aseman Euroopassa ja Itämeren alueella.  Suomi oli ollut samaa maata Ruotsin kanssa 1100-luvulta alkaen. Suurvalta-Ruotsi oli yhteinen saavutus. Ne kävivät yhtenä valtana 30 sotaa Venäjää vastaan, eli saman verran kuin sotia oli Tanskaa vastaan. Suomi joutui  Venäjän yhteyteen, ei pysyvästi  kuten Venäjän keisari Porvoossa maaliskuussa 1809 vakuutti, vaan itäisen naapurin poliittis-sotilaalliseen etupiiriin, geopoliittiseen vaikutusalueeseen.

​Tähän asemaan ei olisi tullut  enää  kylmän sodan päätyttyä 2010-luvulla tullut ajautua, vaan molemmissa maissa olisi tullut tarkastella Nato-suhdetta samassa yhteydessä kun Baltian maat hakivat liittokuntaan 2002. Suomessa ja Ruotsissa jäsenyys torjuttiin, koska molemmissa maissa vähäteltiin strategisen analyysin merkitystä. Suomessa uskottiin sekä hyvien Venäjä-suhteiden että EU:n kehityksen liittovaltioksi ratkaisevan myös historialliset turvallisuusongelmat. Ruotsissa puolestaan uskottiin  liittoutumattomuuden estäneen maan joutumisen sotaan aiemmin, niin miksei myös tulevaisuudessa. 

Kuitenkin vain Nato-jäsenyys olisi irrottanut Suomen, mutta nyt myös osittain Ruotsin Venäjän geopoliittisesta vaikutuspiiristä.  Taloudellinen keskinäisriippuvuus ei muodostunut  Euroopassa vakautta vahvistavaksi  rakenteelliseksi tekijäksi. Venäjä käytti kaasutoimituksia poliittisen kiristyksen välineenä. Nord Stream-kaasuputki  tai Rosatomin mukanaolo Fennovoiman atomivoimalahankkeessa voivat sisältää myös kasvavia poliittisia riskejä, kun Venäjän ja lännen välinen konflikti on kärjistynyt. Kokonaan eri asia on, kuinka toimiva Naton 5 artikla tänään käytännössä olisi, koska sitä ei ole koskaan edes testattu. Jokaisen maan on periaatteessa otettava vastuu omasta puolustuksestaan. Naivia olisi uskotella, että Baltian maat, mutta edes tänään Suomi tai Ruotsikaan siihen ilman ulkoista apua kykenisivät. Venäjän kasvava  aseellinen suorituskyky (Iskander-ohjukset Kaliningardissa) ja sopimussotilaiden määrän raju kasvu (400 000) luovat epäsymmetrisen sotilaallisen vastakkainasettelun Itämeren aluelle, mitä toki tasapainottaa jossain määrin Naton joukkojen ja kaluston  sijoittelu Baltian maihin.

Baltian maiden Nato-jäsenyys toteutui 2004, mikä merkitsi sinänsä suurta geopoliittista muutosta Itämeren alueella.  Moskovan näkökulmasta länsi, siis Nato oli nyt tullut sen rajoille. Samalla liittoutumattomat maat joutuivat Venäjän ja Naton välimaastoon.  Tätä kuvaa myös Venäjän edustajien  jatkuvat varoittelut Suomelle ja Ruotsille seurauksista, jos ne liittyvät Natoon. Naton jäsenen kimppuun ei ole kuitenkaan tähän mennessä koskaan hyökätty, vaikka viimeksi tällä viikolla Kaliningradista ilmaan nousseet merkitsemättömät Venäjän armeijan helikopterit tunkeutuivat Liettuan rajojen sisäpuolelle. 

Ministeri Max Jakobson kirjoitti tammikuussa 2004 Helsingin Sanomissa, että puhuessamme Natosta puhumme Venäjästä. Vaikka toivomme, että maa demokratisoituisi ja harjoittaisi yhteistyötä lännen kanssa ”emme voi koskaan olla varmoja, millaisia muutoksia Venäjällä tapahtuu”, hän perusteli kaukonäköisesti. Jakobsonin mukaan Nato-jäsenyys olisi siksi  ennaltaehkäisevä turvallisuuspoliittinen  toimenpide, ”palovakuutus”. Tämän torjuimme kerta toisensa jälkeen myös vuoden 2004 jälkeen. Olimme käsityksessä, että sotien aika Euroopassa oli päättynyt, kuten Ruotsin pääministeri Fredrik Reinfeldt totesi vielä tammikuussa 2014 Sälenissä. 

Ruotsin päätettyä 2004 asevoimiensa suurista supistuksista jopa presidentti Tarja Halonen hämmästyi. Lainaan häntä. 

”Meillä on aika iso alue, ja ollaan sellaisessa geopoliittisessa tilanteessa, ettei me ihan tällaista ruotsalaista liikettä voida tehdä, jättää puolustusta naapurien varaan”

Vastaavan aseriisunnan Ruotsi oli toteuttanut 1920-luvulla, kun oletus oli, että sodat oli sodittu ja aika oli  aloittaa aseriisunta. Kun Talvisota syttyi, ei Ruotsilla ollut sotilaallista iskuvoimaa todellisen avun tarjoamiseen. Kreikkalainen historioitsija Thukydides tunnetaan näkemyksestä, että historia ei toista itseään, muta aina on ajassamme jotain, joka muistuttaa historiasta. On silti kysyttävä kriittisesti, tekikö Suomi mitään, että Ruotsissa olisi tajuttu, että maan armeijareformi heikensi Suomen turvallisuutta, kun Itämerelle uhkasi syntyä liittoutumattomien maiden sotilaallinen tyhjiö Natoon liittyneiden Baltian maiden ja Venäjän väliin? Kylmässä sodassa Suomi miellettiin  turvallisuuspoliittisesti ”harmaan vyöhykkeen” maaksi itse asiassa yhdessä Jugoslavian kanssa, koska sen harjoittamaan pulueettomuutta kuvattiin neuvostomieliseksi puolueettomuusversioksi, kuten brittihistorioitsija Niall Ferguson asian ilmaisee tuoreessa Kissinger-elämäkerrassa. Ruotsi puolestaan harjoitti rinnakkaisulkopolitiikkaa, ”dubbelpolitik”, koska se oli ”salaisesssa liitossa” (Dolda Allianssen) Naton kanssa.

Turvallisuuspoliittinen muutos Itämeren alueella kehittyi jatkossa yhä huonompaan suuntaan kun  Venäjä käynnisti Georgian sodan jälkeen vuonna 2008 laajan noin 500 miljardia maksaneen varusteluohjelman. EU ei kyennyt vastatoimiin Georgian sodan yhteydessä, eikä edes Natossa saavutettu yhteisymmärrystä, miten liittokunnan tuli suhtautua Georgian ja Ukrainan jäsenyystoiveisiin.  Venäjä käytti hyväkseen EU:n ja Naton päättämättömyyttä.

Suomessa ei Venäjän muutosta  tiedostettu poliittisten päättäjien keskuudessa edes vielä 2012, kun Putin oli aloittanut kolmannen kautensa ja aloittanut opposition kovakouraiset lannistamistoimet sekä suuret sotaharjoitukset eri puolilla Venäjää.  Tähän haluan kiinnittää huomiota. Miten Suomessa käsitellään julkisuudessa Venäjää? Mikä on suomettumisen perinne, mikä puolestaan naiviutta? Uskommeko todella, että kylmän sodan aikainen ajattelumalli, jonka mukaan Suomen ja Venäjän suhteita hoidetaan erityissuhteina, ja vain poliittisin ja taloudellisin keinoin, kestää, kun seuraamme kehitystä lähialueillamme? 

Taannoinen hämminki  Suomen ja Venäjän välisestä Rajasopimuksesta tarjoaa yhden esimerkin. Siinä on monta erikoista yksityiskohtaa, joihin en nyt puutu. Episodi osoitti kuinka heikoilla pieni maa on yrittäessään selviytyä yksin ongelmista, joita suurvaltanaapuri luo. Eräs kommentaattori totesi eilen, että Rajasopimusta ei olisi ehkä syntynyt, jos ongelmista olisi puhuttu avoimesti ja oikeilla nimillä. En silti halua esiintyä tässä asiassa kapellimestarina. Jotain oli tehtävä ja jotain tehtiin.

Suomi on EU:n jäsenvaltio ja jo senkin mukanaan tuomien velvotteiden seurauksena enemmän liittoutunut kuin liittoutumaton valtio.  Tosin  Suomen ja Venäjän Rajasopimuksen valmisteluissa EU loisti poissaolollaan, vaikka Suomi kuuluu EU:n yhteisen rajapolitiikan eli Schengen-yhteisön piiriin. Toisaalta EU on  muutoinkin suurissa vaikeuksissa ja  etenkin jos Brexit toteutuu kesäkuussa. Vaikka Venäjään kohdistettujen  sanktioiden osalta EU pysyi yhtenäisenä, se on pakolaiskriisin ja finanssikriisin seurauksena pahasti hajalla. Toinen asia on, että EU on muutoinkin hajalla suhteessa Venäjään. Venäjällä on tukjoita, tai ymmärtäjiä, kaikissa jäsenmaissa, joten todella tehokkaan ja yhtenäisen EU:n Venäjän politiikan noudattaminen ja luominen on vaikeaa, kun Venäjä voi harjoittaa jäsenmaiden kanssa kahdenvälisyyttä hajoita ja hallitse-strategian mukaisesti. Venäjän johtaman Euraasian unionin vahvistumiseksi on Kremlin laskelmissa EU:n heikennyttävä.

Nykyinen asetelma edellyttääkin  perinteisen transatlanttisen yhteistyön palauttamista Euroopan turvallisuuden keskiöön. Tulevissa Yhdysvaltain presidentinvaaleissa on pelissä myös Euroopan turvallisuus.  Näin ollen kyse on myös EU:n ja Naton välisestä yhteistyöstä, koska EU ei ole sotilasliitto. Tuen muistaakseni CNAS Assured Resolve-harjoituksessa  taannoin esitettyä ajatusta, että EU ja Nato pitäisivät turvallisuusyhteistyötä koskevan huippukokouksen mahdollisimman pian. Tämä olisi Suomen ja Ruotsin edun mukaista, mikäli kokouksesta saataisiin konkreettisia tuloksia, vaikka samalla nämä maat joutuvat edistämään yhteistyötään  keskenään, mutta myös suoraan Yhdysvaltojen ja Naton kanssa.

Kuulun niihin, joiden mielestä yksi ongelmamme liittyy lähimenneisyyden pesänselvityksen torjuntaan.  Suomalaisten Venäjä-kuva on vinossa.  Suomessa paljastamatta Neuvostoliiton ajalta maan tiedustelun  operatiivisia kontakteja: Troijan kyyhkyjä tai Troijan hevosia. Ovatko jotkut heistä vielä päättäjinä, ei ole mahdollista arvioida, koska arkistoja ei ole riittävästi tutkittu tai avattu. Olisin silti toivonut, että Esko Aho olisi kutsuttu kuultavaksi eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaan, kun hän ilmoitti lähdöstään Sberbankin hallintoneuvostoon. Samalla hän olisi voinut tehdä selvyyttä omista yhteyksistään entisen Neuvostoliiton ja Itä-Europan maiden diplomaatteihin ja muihin vaikuttajiin. Tämä olisi vapauttanut Ahon turhilta spekulaatioilta. Sherbank on EU:n pakotteiden piirissä.

Suomen joutumista Venäjän sotilaallisen operaation kohteeksi  jatkossakaan ei voi perustella strategisella järkevyydellä.  Näin ollen Suomeen  ei voine kohdistua järkevään syyhyn nojaavaa sotilaallista uhkaa. Toisaalta Talvisota oli myös strateginen virhe, mutta sota alkoi kuitenkin. Jakobson onkin kirjassaan Diplomaattien talvisota muistuttanut, että kansainvälisessä politiikassa ei kannata käyttää järkeen vetoavia shakkivertauksia, vaan muistaa, että irrationaaliset seikat ovat aina arvaamattomassa roolissa näissä tapahtumissa. Tämä ei helpota tehtävää, kun etsitään keinoja Suomen aseman ja turvallisuuden vahvistamiseksi.

Suomi ja Ruotsi ovat kahdensadan vuoden erossaolon jälkeen yllättävässä tilanteessa. Ne joutuvat seuraamaan toistensa ratkaisuja, koska ne joutuvat arvioimaan Nato-jäsenyyttä ennen muuta yhdessä.  Kummankaan ei kannata mennä toisiaan informoimatta hakeutua Naton jäseneksi. Nyt ne voivat osittain paikata sitä historiallista tragediaa, kun Venäjän ja Ranskan johtajat päättivät erottaa ne toisistaan. Mikäli Ruotsi liittyisi yksin Natoon, edessä olisi vääjäämättä tilanne, missä Suomi joutuisi ratkaisevasti Venäjän geopoliittiseen vaikutuskenttään, millä olisi sekä taloudelliset että turvallisuuspoliittiset seurausvaikutuksensa.

Totean lopuksi, että varmaan Suomessa on paljon niitäkin, jotka ovat aina halunneet Suomen eroavan EU:sta ja torjuvan läntiset siteet muutoinkin  Suomen Euraasia-yhteyden vahvistamiseksi. Toisille Suomen Venäjä-suhteiden edistämisessä ei  puolestaan ole kyse vain hyvistä naapurisuhteista, vaan Suomen läntisen orientaaion torjumisesta laajemminkin. Tässä tilaisuudessa tuskin kuitenkaan on yhtään tämän mainitsemani euraasialaisen ulkopoliittisen orientaation kannattajia. Rajallisilla taloudellisilla eduilla - kuten puukaupan turvaamisella, Valion voimarkkinoiden varmistamisella tai edes Fortumin pelastamisella -ei Venäjän suhdetta tule ratkaista.
​