Miten olisi jos puhuttaisiin totta

Ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) on valtiollistetun YLE:n kanavilla päivittäin voinut esitellä näkemyksiään maailman menosta ja Suomen historiasta. Ulkoministeri Tuomiojalla on tässä myös velvotteita. Päiväkirjakokoelma vuosilta 1991-1994 sisältää hänen  tulkintojaan tapahtumista joissa tämän kirjoittaja on ollut mukana. Tuomioja katsoo oikeudekseen kertoa tapaamisistamme. Mikäpäs siinä. Hän olisi voinut soittaa ja saada oikean vastauksen, miten allekirjoittaneen rekrytoituminen presidentti Martti Ahtisaaren neuvonantajaksi tapahtui, mikäli asia on niin tärkeä, että siitä oli kerrottava vääriä tietoja julkisuuteen. Päiväkirjassa esitetty ei kerro totuutta, vaan Tuomiojan mielikuvia asiasta. 

On siksi paikallaan korjailla joitain hänen muitakin oletuksiaan ja näkemyksiään, jotta totuudesta ei jäisi elämään vain hänen päiväkirjamerkintöjensä välittämä tieto. Tämän kirjoittaja ottaa täyden vastuun näistä arvioista, koska Ahtisaari ei presidenttikaudestaan halua nähtävästi käydä mitään jälkikeskustelua, mihin hänellä on täysi oikeus. Aivan kuten allekirjoittaneella on täysi oikeus kommentoida itseään koskevia tapahtumia. Presidentit ovat kuitenkin valtiollisen historian olennainen osa yhä tänään, mikä kytkee viran haltijat tahtovat nämä tai eivät historiantutkimuksen vaakakuppiin.

Tuomioja on pettynyt siihen, että Ahtisaaren valinta tasavallan presidentiksi 1993 (esivaali) ja 1994 (suora kansanvaali) oli hänelle pettymys, vaikka alunperin hän tätä valintaa kovasti oli tukenut. Tuomiojan mukaan Ahtisaari ei ensinnäkään ymmärtänyt sisäpolitiikkaa (tarpeeksi) eikä ottanut onkeensa ohjetta, jonka mukaan presidentin tuli kaventaa vapaaehtoisesti valtaoikeuksiaan. 

Näitä arvioita  on syytä kommentoida.

1. Mikäli Ahtisaari olisi ollut ehdokas, jolla olisi ollut Tuomiojan agenda, hän ei olisi tullut valituksi. Suomessa vallitsi edelleen 1993/1994 varsin suuri vastenmielisyys SDP:n hegemoniaa kohtaan, jonka seurauksia oli suurlama. Ahtisaaren agenda oli - hänen omasta tahdostaan - epäpoliittisempi. Presidenttiehdokas Elisabeth Rehn (r.) olisi helposti lyönyt ”demaripresidentin”.

2. Jos puhutaan sisäpoliittisesta kokemuksesta presidenttien erityismeriittinä, esimerkkejä löytyy. Presidentti Kyösti Kallio oli kokenut parlamentaarikko, mutta ulkopolitiikassa heikko. Sama oli presidentti K.J. Ståhlbergin ongelma. Jopa presidentti Risto Ryti oli epävarma ulkopolitiikassa. Presidentti Mauno Koivisto oli sisäpoliittisesti kokenut, vaikka ei ollut ollut päivääkään eduskunnassa. Jotain tosin puuttui, mikä tuli esille keväällä 1987? Ulkopolitiikassa myös hän oli usein epävarma, mikä johti passiivisuuteen, ”vakauspolitiikkkaan". Presidentti C.G.E. Mannerheimilla ei ollut sisäpolitiikasta paljoa kokemusta, mutta hän oli ”viimeinen kortti” hädän hetkellä 1944. Presidentti Juho Paasikivi oli kokenut kaiken, ja hän saattaa olla Suomen vaikutusvaltaisin presidentti. Hänen kaudellaan presidentti johti, mutta ei kaikkea, vaan myös hallituksilla oli roolinsa. Presidentti Urho Kekkonen oli alun alkaen sisäpoliitikko, joka ei päässyt presidenttinä eroon tästä roolista, vaikka ulkopolitiikassa paljon aikaan saikin. ”Kekkosen systeemi” siirtyi SDP:n haltuun 1982 ja muuttui valtiolliseksi puoluehegemoniaksi. Tähän systeemiin myös Tuomioja on viime vaiheessa kuulunut, jonka seurauksena hän on tyytymätön siihen, että Ahtisaari ei aluksi suostunut olemaan tämän systeemin osa, koska oli tullut valituksi suoralla kansanvaalilla ja eri agendalla. Systeemipresidentti palasi valtaan 2000. 

3. Presidentin valtaoikeuksista olen samoilla linjoilla Tuomiojan kanssa, mistä hän oikein kirjoittaa päiväkirjoissaan. Kirjassani Etupiirin ote lainaan Ahtisaarelle helmikuussa 1994 kirjoittamaani muistiota EU-edustusasiasta. En tiedä tänä päivänä niitä syitä, joiden takia Ahtisaari alkoi vaatia osallistumista kaikkiin EU-huippukokouksiin. Tästä hän luopui vasta 1999, Kölnin kokouksen jälkeen.

4. Suomessa tarvitaan perusteellinen arvio uuden perustuslain seurauksista presidentti-instituution kannalta. Johtovalta ulkoasioissa tulisi olla presidentillä, mutta tilanne muistuttaa syksyä 1939, jolloin ulkoministeri Eljas Erkko oli numero yksi ulkopolitiikassa. Tilanne ei ollut perustuslain mukainen, mutta sairasteleva presidentti Kallio  ja ulkopolittisesti heikko pääministeri Cajander aiheuttivat tämän valtaoikeuksien käytön siirtymän ulkoministerille. EU-asiat ovat nostaneet ulkoministerin arvoa hallituksissa, mutta samalla nimenomaan presidentin valtaoikeuksien kustannuksella. Pääministeri on jäänyt usein näiden kahden valtakeskuksen väliin, vaikka EU-asioiden seurauksena hänelle on langennut johtoasema Suomen politiikassa.

5. Missä määrin ulkopolitiikka vaikuttaa maan talouden kehitykseen. Vuoden 1991 alkaneen laman taustalla ei ollut vain hallituksen talouspoliittiset virheet (vakaa markka), vaan ilmeisesti myös Euroopan turvallisuuskehityksen ison kuvan virheellinen tulkinta. 21. vuosisadalla menestyvät taloudet ja yhteiskunnat, joilla on kykyä ketteryyteen ja nopeisiin ratkaisuihin, kuten viime viikolla Helsingissä vieraillut tohtori Parag Khanna selvitti luennossaan Helsingin yliopistolla.