Kalevi Sorsan erikoinen historia Sosialistisessa Internationaalissa

​Iltalehden erikoistoimittaja Olli Ainola paljastaa (28.1.2017) julkaistussa laajassa raportissa Pietarin silloisen apulaispormestarin Vladimir Putinin ja tämän esimiehen, pormestari Anatoli  Sobtshakin joulukuussa 1991 pari viikkoa ennen Neuvostoliiton muodollista loppua tapahtuneen Suomen vierailun yksityiskohtia. Suomen Pietarin pääkonsuli Markus Lyra oli valmistellut vierailua, johon haluttiin liittää tapaaminen ”Suomen tulevan presidentin” Kalevi Sorsan (sd.) kanssa. Sorsa oli tapaamisen aikaan Suomen pankin johtokunnassa odottelemassa siirtymistä tasavallan presidentiksi Mauno Koiviston jälkeen 1994.

Lukija saa käsityksen, että oli erinomaista, miten varhain Suomessa tajuttiin alkaa yhteydenpito tulevan Venäjän johtajan kanssa. Tämähän palvelisi Suomen kansallista etua, koska Suomen tulisi joka tapauksessa ylläpitää läheistä kanssakäymistä suurvalta-Venäjän tuleviin johtajiin. Etenkin Sobtshakia pidettiin tulevaisuuden miehenä. 

Tänään tiedämme, että Sobtshak kaatui korruptiosyytöksiin, mutta hänen varamiehensä Putin nousi Venäjän uudelleen maan politiikan keskiöön palaamassa olleen tiedustelupalvelun FSB:n johtoon vuoden 1998 alkupuolella ja elokuussa 1999 ensin pääministeriksi, sitten vt. presidentiksi vuoden lopulla ja maaliskuussa 2000 vaaleissa Boris Jeltsinin jälkeen presidentiksi.

Putin oli palannut Saksan Demokraattisesta tasavallasta vuoden 1990 alkupuolella palveltuaan viisi vuotta Dresdenissä KGB:n everstiluutnantin arvoisessa tiedustelutehtävässä. Hän oli työskennellyt 1970-luvun puolivälistä alkaen Leningradin KGB:n aluehallinnossa, missä johtotehtävissä työskenteli Felix Karasev, joka toimi KGB:n aseman päällikkönä Helsingissä 1985-1992. Hän kuului niiden 12 keväällä 1992 karkotetun venäläisdiplomaatin joukkoon, joiden tuli poistua maasta länsitiedustelujen kautta tulleiden vaatimusten seurauksena. Karasev oli hoitanut presidentti Koivistoa, mutta myös muutamia muita huippupoliitikkoja Suomen komennuksen aikana.  Karkotukset koskivat diplomaatteja, jotka olivat jossain uran vaiheessa karkotettu jostain länsimaasta. 

Helsinkiin jäi silti useita KGB:n ja hieman myöhemmin FSB:n. ulkomaantieustelun SVR:n tai sotilastiedustelu GRU:n peitediplomaatteja, joiden joukossa oli ministerineuvokseksi ylennetty Valeri Shilov, joka oli 1970-luvulla hoitanut Paavo Lipposta (sd.) sekä ehdottanut Sorsaa presidentiksi jo 1971. Kuluvan vuoden tammikuun alussa julkistetun CIA:n kesäkuussa 1969 tekemän salaisen raportin mukaan Sorsa nousi SDP:n puoluesihteeriksi kesäkuussa 1969 Neuvostoliiton myötävaikutuksella. Samaan aikaan DDR:n turvallisuusministeriön Stasin Helsingistä välittämässä raportissa Sorsa kuvataan TPSL:n tukijaksi, joka kuitenkin virka-asemiensa säilyttämiseksi oli pysynyt SDP:ssä. 

Sorsan  valitsemista puoluesihteeriksi olivat tukeneet väistyvä sihteeri Erkki Raatikainen (sd.) ja tutkimussihteeri Lipponen. Tähän olisi vaikuttanut pääministeri Rafael Paasion (sd.) aiemmin toukokuussa tekemä Moskovan matka, jolloin nähtävästi oli hänelle Sorsan nimi mainittu ”toivottavana valintana”. Tähän viittavat myös Pravdan artikkelit, joissa lueteltiin henkilöitä, jotka eivät voi tulla kyseeseen puoluesihteerivalintoina, koska nämä ehdokkaat olivat ”neuvostovastaisia”. Tätä Moskovan vaikutusteoriaa tukee myös puoluesihteerisuosikki Pekka Korvenheimo (sd.) lausunnoissaan.

Putin halusi tavata Sorsan 1991 oletettavasti sen vuoksi, että hänellä oli KGB:n paksu Sorsa-kansio. Siitä selvisi, että entinen ja tuleva pääministeri Sorsa luokiteltiin 1980 NKP:n keskuskomitean asiakirjassa ”luottamukselliseksi kontaktiksi”, kun hänelle myönnettiin NKP:n kallisarvoinen lahja 50-vuotispäivän yhteydessä.  ”Luottamuksellinen kontakti” on NKP:n ja KGB:n sanastossa liitetty henkilöön, joka on valmis antamaan luottamuksellisia tietoja sekä edistämään Neuvostoliiton poliittisia hankkeita, tekemään vastapalveluksia. Putin tiesi myös muuta, kuten sen, että KGB oli elokuussa 1982 antanut Helsingin tiedusteluasemalle nimenomaisen ohjeen tarjota Sorsalle poliittista ja muuta tukea. Tämä tarkoitti esimerkiksi atiivisten toimenpiteiden suuntaamista Sorsan arvostelijoiden vahingoittamiseksi sekä kansainvälistä ja kansallista medianäkyvyyttä myös KGB:n suomalaisten operatiivien avustuksella. 

CIA:n useissa raporteissa, jotka ovat nyt tulleet teknisesti helpommin  tutkijoiden käyttöön, käsitellään Sorsan toimintaa Sosialistisen Internationaalin aseidenriisuntatyöryhmän puheenjohtajana. Taustalla oli SI:n Helsingissä huhtikuussa 1978 pidetty aseriisuntakonferenssi ja sen jälkeen toukokuussa Senegalissa pidetty SI:n suppeampi kokous, missä yhteydessä CIA:n raportin mukaan Sorsa valittiin  muodollisesti tehtävään ja työryhmä asetettiin ”Neuvostoliiton ohjauksessa”. SI joutui Yhdysvaltojen mustalle listalle viimeistään  helmikuussa 1982, jolloin presidentti Ronald Reagan tiettävästi antoi määräyksen, että SI:n kanssa ei enää tullut tehdä minkäänlaista läheisempää yhteistyötä, kuten Stasi raportoi tällöin DDR:n puolue- ja valtionjohtajalle. 

CIA:n johdolle valmistetussa raportissa 8.2.1982 korostetaan, miten SI oli eri tavoin pehmentänyt Puolan sotatilalain arvostelua SI:n puheenjohtajan Willy Brandtin tuella, mutta samalla viitataan Sorsan työryhmän tulevaan Moskovan matkaan, jota ei haluttu tärvellä kovemmalle Neuvostoliiton arvostelulla. SI:ssä oli asiasta käyty repivää keskustelua, jossa yhteydesä raportin mukaan Brandtia tukivat Britannian Labourin johtaja Michael Foot, Itävallan sosialistien pääsihteeri Walter Hacker, sekä Suomen sosialistipuolueen kansainvälinen sihteeri Lipponen. Raportin mukaan Hackerin tavoin myös ”Lipposella on läheiset yhteydet Neuvostoliiton lähetystöön”.  Myöhemmin elämänsä loppuvaiheessa Brandt piti Puolan tapahtumien yhteydessä osoittamaansa pehmeyttä uransa suurimpana virheenä. Sorsa ei tällaista itsekritiikkiä ole tiettävästi harjoittanut.

Yhdysvaltain apulaisulkoministeri Rozanne Ridgwaylle 11.5.1986 tehdyssä CIA:n raportissa analysoidaan SI:n toimintaa kriittisesti ja kerrataan Sorsan - nyt jälleen pääministeri - roolia SIDAC-aseriisuntaryhmäksi muuttuneen alkuperäisen aseriisuntatyöryhmän puheenjohtajana. Samalla huomautetaan, että SIDAC:ssa on Sorsan ohella avainasemassa Itävallan Walter Hacker, joka on henkilönä  ”oikeastaan  vaistonvaraisesti  anti-amerikkalainen”. Raportissa oletetaan, että seuraavassa kesäkuun kokouksessa SIDAC joutuu jotenkin ottamaan huomioon Tsernobylin ydinreaktorionnettomuuden. Helppoa se ei ollut.

Lipponen on muistelmissaan moitiskellut Sorsaa - jota hän kannusti presidentiksi 1993 SDP:n esivaalissa-siitä, että tämä vielä 1989 esitti Tampereelle järjestettäväksi 1990 kesällä kommunistien, sosialidekokraattien ja muiden edistyksellisten voimien maailmankokousta, joka Lipposen mielestä ei enää tässä vaiheessa vastannut sitä kehitystä, jota Euroopassa koettiin ja havainnoitiin. Tätä käsittelin kirjassani Vasemmalta ohi (2007), mutta asia ei herättänyt sen enempää huomiota kuin Lipposen muistelmia koskeneissa arvioissakaan. Tämä onkin laajempi ongelma, joka liittyy suomettumiseen. Kun se on ilmiönä torjuttu, tai ainakin vähätelty, ei sen jälkeen mikään erityinen suomettumisesta kielivä historian arkistotieto herätä suurempaa kiinnostusta.

Sorsan kohdalla on kuitenkin tehtävä kaksi huomautusta. Ensinnäkin hänen aseriisuntapolitiikkansa nojautui Neuvostoliiton tarjoamille propagandistisille ja harhaanjohtaneille informaatioille. Sorsa koordinoi lisäksi ratkaisuja aidosti ykisipuolisesti Moskovan kanssa. Tästä on jo aiemmin useita selkeitä todisteita.  SIDAC oli Moskovan ohjauksessa tavalla, joka ei ole voinut olla eduksi Suomelle, koska hanketta edisti milloin pääministeri, ellei sitten ulkoministeri tai eduskunnan puhemies.

​Sorsan kaksoisrooli oli hämmentävä tekijä, kun arvioitiin, mikä oli Suomen linja ja paikka Euroopassa. Hänen arvostelunsa oli mahdotonta, myös siksi, että ulkoministeriössä oli hänen nimittämänsä avainvirkamiehistö tukena ja Suojelupoliisi poliittisesti monissa kahleissa. Toisekseen Sorsan KGB:ltä saama tuki saattoi olla ”voimavara”, kun Suomessa vaihdettiin presidenttiä 1998-1999, sekä selvitettiin länsitiedustelun kautta alunperin välitettyjä ilmiantoja suomalaisista KGB- ja Stasi-yhteyksistä. Tuskin FSB:n johtoon 1998 noussut Putin oli unohtanut, että hän oli nimenomaisesti halunnut tavata joulun alla 1991 Sorsan, joka oli KGB:n kansioissa ”meidän mies” ja ”tuleva presidentti". 

Sorsaan liittyvät KGB:n, Stasin ja CIA:n arkistot ja ilmiantotiedot osoittavat karusti, että hän on avainhenkilö, kun presidentti Urho Kekkosen - ja sittenkin vähäisemmin pitkäaikaisen ulkoministerin Ahti Karjalaisen (kesk.) - ohella arvioidaan suomettumista, siihen liittyneitä avainhenkilöitä, koska NKP:n suuria rahallisia tukia saanut SKP (esimerkiksi joulukuussa NKP:n politbyroon päätöksellä SKP sai 1,4 miljoonaa dollaria) jo lähtökohtaisesti oli Neuvostoliiton viides kolonna ja ”lain yläpuolella”, mikä on yksi todiste suomettumisesta, sinänsä Karjalainen oli ei-sosialisti, ns porvari, joka oli Suomen länsi-integraation pääarkkitehti. Sorsa oli sosialisti, joka suhtautui kielteisesti Yhdysvalltoihin ja joka jo 1970-luvun alusta ajoi voimakkaimmin sosialistien ja kommunistien yhteistyötä, kuten CIA:n raportti selvittää asiaa 1980-luvun alussa. 

On mahdollista, että edessä on vielä paljon vakavampia  Sorsaan ja hänen lähipiiriinsä liittyviä arkistopaljastuksia, mitä tähän asti on saatu selville. Lähihistorian selvittelyn kannalta ei työtä helpota se kansainvälinen kehitys, joka repii rikki Euroopan turvallisuuden perusrakenteita. Selvittelyä ei myöskään ole helpottanut eräiden tutkojoiden kyvyttömyys erottaa vakoilun tutkimisessa ja suomettumisen selvittämisessä jyviä akanoista, jonka seurauksena kuva lähihisoriasta on samea ja todellisia ongelmia peittelevä.

Suomi selvisi kylmästä sodasta, mutta henkisesti vaurioituneena. Tervehtymisen ainoa lääke on totuuden selville saaminen. Se on samalla  työtä Euroopan yhteisen turvallisuusjärjestelmän kehittämiseksi, jossa Venäjän voimakas  hybridivaikuttaminen on vastustaja sekä suomettumista koskevan selvittämistyön suurin este.