Epävakaa kansainvälinen järjestelmä - johtopäätökset Suomen kannalta?

Kansainvälisen politiikan parhaat asiantuntijat ovat viime kuukausina alkaneet miettiä maailmanjärjestelmän tilaa. Kylmän sodan jälkeinen yhteistyön jakso on jäämässä taakse, mutta miten taloudelliset ja sotilaalliset voimasuhteet ovat kehittymässä suurvaltojen tai valtaryhmittymien välillä? Miten järjestelmän rakenne on muotoutumassa, koska rakenteesta käsin voidaan arvioida sen vakautta ja vaikkapa sodan uhkia? Monet asiantuntijat ovat vakuuttuneita että globalisaatio, esimerkiksi tiivistyvä suurkaupunkien verkostoituminen, internet ja vapaakauppa kitkevät rikkaruohot, jonka seurauksena voimapolitiikka jää historiaan ilman, että sitä - voimapolitiikkaa - vastaan kannattaisi edes varustautua. EU:ssa valtavirta 2000-luvulla tuki tätä arviota, minkä seurauksena monet maat aloittivat suoranaisen yksipuolisen aseriisunnan, joista Suomen kannalta ongelmia aiheuttaa Ruotsin puolustuksen heikentyminen. 

Järjestelmän epävakautta lisää lähtökohtaisesti se, että valtaryhmittymillä  ja suurimmilla valtioilla on toisistaan poikkeavat käsitykset itse järjestelmän ”legitimiteetistä”, oikeudenmukaisuudesta. Venäjän presidentti Vladimir Putin on ilmoittanut, että se haluaa Eurooppaan uudenlaisen turvallisuusjärjestelmän. Hän on myös hyökännyt verbaalisesti Yhdysvaltoja vastaan ja syyttänyt Washingtonia halusta dominoida muuta maailmaa. Näin myös alueellisten konfliktien rauhoittaminen on ollut vaikeaa, mikä on nähty etenkin Syyriassa. Venäjän voimapoliitiikan ja uhkailujen takana on, ei vain Yhdysvaltojen vaikutusvallan kasvu, vaan pelko, että Venäjän autoritääristä poliittista järjestelmää horjutetaan ”ulkoapäin”. Värivallankumouksilla saatikka ”Moskovan keväillä” ei ole pääsyä Venäjälle. Boris Nemtsovin murha  talvella 2015 on tästä yksi esimerkki. Putinin tavoite on uusi, moninkeskinen maailmanjärjestelmä, joka olisi keskeisen tutkimuskirjallisuuden nojalla kuitenkin hyvin epävakaa. Venäjän uusi sotilasoppi on luotu vahvistamaan Venäjää epävakaassa maailmassa, missä jatkuvasti syttyvät alueelliset sotilaalliset konfliktit ovat korvanneet suursodat.

On mentävä alkuun, jotta voisi nähdä eteenpäin. George Orwell oli kaiketi ensimmäinen, joka käytti termiä ”kylmä sota” (cold war) 19.10.1945 Tribunessa julkaistussa kirjoituksessaan ”Sinä ja atomipommi” . Yhdysvallat oli kesällä pudottanut atomipommit Hiiroshimaan ja Nagasakiin. Maailma oli järkytyksissä, vaikkaa sota oli päättynyt. Orwell oli todistanut lisäksi natsi-Saksan julmuudet, mutta yhtä lailla näki neuvostoimperiumin nousun. Nämä maailmanhistorialliset tapahtumat yhdessä nipussa avasivat julmia näkymiä tulevaisuuteen. Orwell arveli, että edessä on joko maailmanlaajuinen romahdus tai syntymässä oli ”hirvittävä vakaus”, kun maailmaa hallitsisi antiikin ajan tapainen ”orjavaltio”, jonka suhdetta naapureihin hän kuvasi termilllä ”kylmä sota”. Yleensä ”kylmä sota” katsotaan alkaneen myöhemmin 6.2. 1946, jolloin Stalin puheessaan povasi yhteenottoa kapitalistisen maailman kanssa. Hieman myöhemmin 22.2. 1946 Yhdysvaltain Moskovan lähetystön kakkosmies George F. Kennan vaati Washingtonia ymmärtämään, että kommunismin leviäminen oli aito uhka ja muotoili Neuvostoliiton vastaisen patoamispolitikan (containment) lännen vastastrategiaksi. Maailma jakautui 1940-luvun loppuun mennessä ideologisesti ja sotilaallisesti kahteen leiriin, jota kuvataan kylmäksi sodaksi. Se päättyi 1989 Berliinin muurin murruttua, paljolti viime vaiheessa myös ”vahingossa”. Orwellin kauhukuva ei silti ollut kaukana toteutumisesta.

Kylmän sodan jälkeinen yhteistyön ja globalisaation syvenemisen kausi on ainakin jossain mielessä ohi, etenkin Euroopassa, missä ETYJ:in turvallisuusjärjestelmä on haurastunut ehkä ratkaisevasti eikä yhteistyötä Venäjän kanssa voida harjoittaa aiempaan tapaan. Tuskin silti kannattaa pelätä, että edessä olisi orwellilainen maailma, jossa maailmaa hallitsisi ”orjavaltio”, vaikka teloituskuvat Pohjois-Koreasta tai sotakuvat Itä-Ukrainasta ja Syyriasta ovatkin kauhistuttavia. On silti tosiasia, että voimalla on ryhdytty muuttamaan nykyistä maailmanjärjestystä. Kyse ei ole vain terrorismin vastaisesta taistelusta vaan rajojen muuttamisesta geopoliittisen vaikutusvallan vahvistamiseksi. Tässä mielessä kehitys johtaa huonoimmillaan hankalampaan asetelmaan kuin kylmään sotaan, joka ei koskaan kuitenkaan muuttunut suursodaksi. Suomen kannalta on merkitystä, että sen naapuri Venäjä kokoaa yhteen painostuksen ja voiman keinoilla euraasialaista valtioryhmittymää geopoliittisen laajentumisensa varmistamiseksi rajojensa tuntumassa. 

Venäjä pyrkii vaikuttamaan samaan aikaan globaalilla tasolla siihen, että suurimpien kehittyvien talouksien BRIC-ryhmästä syntyy ratkaiseva vastapaino Yhdysvaltojen ja lännen niin sanotulle mahtiasemalle. Samalla tavoitteena on heikentää lännen yhtenäisyyttä, niin EU:ssa kuin EU:n ja Yhdysvaltojen välillä. Viimeksi Venäjä on esittänyt, että BRIC-maat etsivät yhdessä seuraajan YK:n pääsihteerille Ban Ki-moonille. Venäjä on myös jatkanut kunnianhimoista varusteohjelmaansa ja alkanut soveltaa uutta ”epälineaarisen” sodankäynnin oppia. Käytännössä tämä tarkoittaa jatkuvaa EU:n ja länsimaiden häirintää hybridisodankäynnin menetelmillä. Tässä Suomi on muiden Venäjän rajanaapurien joukossa poikkeuksellisen haavoittuvaisessa geopoliittisessa asemassa, koska ne ovat Natossa Georgiaa ja Ukrainaa lukuunottamatta. Valko-Venäjä on jo Euraasian unionissa, joten se ei ole siinä mielessä enää Venäjän rajanaapuri.

Suomen kannalta Venäjän voimapolitiikan vaikutukset ovat olleet jo  vuosia nähtävissä. Itämeren alueen turvallisuustilanne heikentyi kuitenkin poikkeuksellisen dramaattisesti 2014. Venäjän eristäytyessä Suomen Venäjän kaupan hiipuminen 10 prosentin tasolta pian tasolle 5%, syventää lamaa, kuten 1991 tapahtui neuvostokaupan romahduksen seurauksena. Lisäksi  Suomen ongelmat kasvavat, mikäli läntiset investoijat alkavat karttaa Suomea Venäjä-riskin takia. Vaikka tästä ei voida vielä osoittaa konkreettisia esimerkkejä, paitsi että sijoituksia ei saada Suomeen riittävästi, keskustelua sijoittajapiireissä asiasta käydään jatkuvasti.

Suomessa omaksuttiin 2000-luvulla uudelleen näkemys, että idänkauppa - kuten YYA-kaudella - on  jälleen Suomelle strateginen etu. Tässä unohdettiin presidentti J.K. Paasikiven varoitus, että idänsuhteilla pitää olla perälauta, jotta maiden välille ei synny kielteistä riippuvuussuhdetta. Näinhän kävi YYA-kaudella, vaikka mielellään nyt jälkikäteen puhutaankin menestystarinasta, ei kielteisestä riippuvuudesta, saatikka alistumisesta, ”suomettumisesta". Tässä kehitys vuodesta 2008 Suomen Venäjän kaupassa on kiinnostava jakso, koska monet tulevat ongelmat olivat jo nähtävissä. Suomen hallitus antoi kuitenkin Nord Stream -kaasuputkelle rakennusluvan talousmantereensa kautta, eikä vaatinut siitä korvausta, kuten muut Itämeren maat. Kuitenkin Vladimir Putin oli varoittanut, että putkea tarvittaessa suojellaan sotilaallisin keinoin. Mikä strateginen etu on Suomen kannalta tänään Venäjään liittyvässä taloudellisessa riippuvuudessa? Totta kai etu olisi olemassa, jos Venäjä olisi eurooppalainen demokratia, mutta vain silloin.

Naton ulkopuolelle jäämisessä, ja Nato-keskustelun brutaalissa torjunnassa, nojauduttiin  puolestaan  2000-luvun alussa samanlaiseen oletukseen, että Suomelle Naton ulkopuolelle jäämisestä seuraa strategisia etuja Venäjän ehkä jopa hyvittäessä liittoutumattomatonta Suomea erityissuhteen eduilla. Oletus oli myös, että turvallisuutta vahvistettiin vain yhteistyön  eikä sotilaallisen varautumisen keinoilla. Tämä johti siihen, että Venäjän muutos joko ignoroitiin tai kasvanut uhkakuva mitätöitiin. 

Eversti (evp), tohtori Pekka Visuri totesi  Putinin Yhdysvaltoja ja länttä vastaan hyökänneen Münchenin puheen jälkeen maaliskuussa 2007, ”ettei Venäjän sotilasbudjetin kasvattamisella aiota aloittaa uutta varustelukilpaa, vaan asevoimia vain normalisoidaan”. Visuri oli arviossaan väärässä. Kolme vuotta myöhemmin tilanteen muututtua Visuri täsmenteli sanomisiaan. ”Jos tilanteet kuitenkin vielä joskus vaikeutuvat, on Suomen viisasta pysyä pois sellaisista sotilasliittoutumista, jotka eivät ole Venäjän suosiossa”. Visuri käytännössä kertasi vuoden 1948 YYA-sopimusta. Suomi on kuitenkin 2015 EU:n jäsenvaltio, joten sen on mahdotonta noudattaa Venäjän suhteissa kylmän sodan doktriinia. Miten olla hyväksymässä sanktioita ja vakuuttaa ystävyyttä? Eiköhän se ole hieman kuin yrittäisi neliöidä ympyrän.

Strategian moraali mitataan seurauksilla. Putinin lännenvastaisista puheista voi halutessaan löytää yhtäläisyyksiä Stalinin helmikuussa 1946 esittämiin uhkauksiin tulevasta yhteenotosta kapitalistisen maailman kanssa. Ne eivät onneksi johtaneet tuolloin kolmanteen maailmansotaan, mitä diktaattori suunnitteli tosimielessä vielä hieman ennen kuolemaansa 1953. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu on silti hedelmätöntä, mutta ennen kaikkea itsepetoksen ruokkimista, mikäli se on irrotettu historiasta ja strategisista tosiseikoista. On pyrittävä parempaan maailmaan, mutta ei niin, että edellytykset tältä pyrkimykseltä menetetään. ”Emme näe pitemmälle tulevaan kuin katse ulottuu menneeseen”. Tämä Englannin pääministeri Winston Churchillin huomautus on ajankohtainen nyt myös Suomessa, koska ulkopoliittinen keskustelu, se vähäinen mitä on käyty, on arveluttavan tyhjä historiallisista ja perustavaa laatua olevista strategisista argumenteista. Tätä voi selittää sillä itsepetoksella, joka syntyy, kun uskotellaan, että kylmä sota oli Suomelle yksiselitteisesti vain ja nimenomaan menestystarina, koska Suomi osasi käyttäytyä paremmin kuin Neuvostoliiton miehittämät Itä-Euroopan maat.