Berliinin muurin kaatumisen merkityksestä Suomelle

Suomalaisessa julkisuudessa DDR:n kaatumista on muisteltu ja tuotu esille SED-diktatuurin arjesta värikkäitä kuvauksia. Vähäisemmälle huomiolle jäi Suomen ja entisen Itä-Saksan suhteiden tarkastelu. Ei ole aivan jokapäiväistä, että Suomen ulkosuhdenapparaatista putoaa pois kokonainen valtio, ja aivan läheltä, Itämeren piiristä. Kaiken lisäksi Itä-Saksa oli etenkin vasemmistolle se ”parempi Saksa”: demokraattinen ja sosialistinen. ”Ihailemme teitä”, kuten SKDL:n puheenjohtaja hehkutti 1982.

SDP solmi jo 1972, heti SDP:n vähemmistöhallituksen nimityksen vanavedessä, suhteet DDR:n kommunistipuolueeseen SED:hen. Kyse oli sikälikin kiinnostavasta avauksesta, että Suomi ei ollut solminut diplomaattisuhteita DDR:n kanssa, vaan odotti DDR:n ja Länsi-Saksan keskinäisten suhteiden normalisointia. Jos Suomi olisi kiirehtinyt diplomaattisuhteiden solmimista, mitä Neuvostoliitto toivoi, se olisi johtanut Länsi-Saksan taloudellisiin vastatoimiin. Suomen kauppakumppanina Länsi-Saksa oli Britannian ja Ruotsin sekä Neuvostoliiton ohella kärkipäässä.

SDP oli jo huhtikuussa 1968 vaatinut DDR:n tunnustamista. Tästä syntyi kitkaa SDP:n ja ulkoasianhallinnon johtavien virkamiesten välille, joita Paasivuorenkadun puoluetoimistossa ryhdyttiin nimittelemään ”everstijuntaksi”. Presidentti Urho Kekkonen horjui ja oli aikeissa liittyä DDR:n tunnustajiin, mutta Tshekkoslovakian miehitys elokuussa 1968 ja ”everstijuntan” argumentit vakuuttivat Kekkosen siitä, että asiassa ei kannata kiirehtiä. Myöhemmin ETYKin valmistelut asettivat lisäesteen nopealle tunnustamiselle.

SDP:lle Itä-Saksan aikainen tunnustaminne oli sekä aatteellinen että reaalipoliittinen asia. Aaatteellinen sikäli, että Itä-Saksan tunnustaminen vahvisti sosialismia Euroopassa. Reaalipoliittinen sikäli, että SDP:ssä lähdettiin siitä, että Saksan jako on pysyvä tekijä Euroopan sodanjälkeisessä järjestelmässä. Tämän reaalipoliittisen arvion jakoi SDP:n kanssa käytännössä kaikki puolueet, myös Länsi-Saksassa. Tosin Saksan liittotasavallan perustuslaissa Saksojen yhdistyminen oli pysyvä pitkä aikavälin tavoite.

Suomi tunnusti Saksat vuoden 1972 lopussa ja diplomaattisuhteet solmittiin saman tien vuoden 1973 alussa. Saksoilla oli jatkossa yhtä suuret edustustot Helsingissä, vaikka maiden taloudellinen merkitys Suomelle oli täysin erilainen. Länsi-Saksa oli avainasemassa ulkomaankaupassa, DDR:n ja Suomen kauppa pysyi mitättömänä pysyvästi. Suomen poliittinen eliitti oli silti ”demokraattisen Saksan” kaveri, osalle eliittiä pakkokaveri, mutta joka tapauksessa YYA-sopimus rajasi yhteydenpitoa DDR:n eduksi. 

Muistan tästä yhden esimerkin. Varakonsulina valmistelin vuoden 1976 lopussa Hampurissa vuotuista Presseball-tapatumaa,jonka teemana oli Suomi. Paikalle tuli olympiavoittaja Lasse Viren, joka tapasi näyttelijä Gurd Jürgensin salamavalojen loisteessa. Kyse oli Linnan juhliin verrattavissa olevasta tapahtumasta, jonne tuli noin 2000 vierasta hienoissa juhlatamineissa. Vuoden 1977 alkuun ajoitettuihin lehdistötanssiaisiin odotettin myös littokansleri Helmut Schmidtiä. Suomesta puolestaan paikalle oli lupautunut ulkoministeri Keijo Korhonen. 

Viime tingassa Korhosen matka peruuntui, koska presidentti Kekkonen piti sopimattomana, että Suomesta Länsi-Saksaan matkustaisi näin korkea-arvoinen vieras. Myös Schmidt peruutti vierailun. Korhosen vierailun peruuntuminen alkuvuodesta 1977 oli yksi suomettuneisuuden ajan ulkopoliittisista virheistä, mutta ei Korhosen vika, vaan niiden kontolla, jotka olivat luoneet käsitteen ”everstijuntta”. SDP:n Kalevi Sorsa opposition johtajana oli marraskuussa 1976 kutsunut DDR:n SED:n politbyroon jäsenen Paul Vernerin Suomeen puolueen vieraaksi. Talvella 1977 SDP käynnisti Korhoseen kohdistuneen ajojahdin, jonka seurauksena etenkin KGB alkoi suoraan Kekkosen kautta savustaa Korhosta ulos hallituksesta.

Toukokuussa  1977 nimitettiin Sorsan II hallitus, josta ehdotuksen Kekkoselle oli tehnyt Neuvostoliiton suurlähettiläs ja entinen KGB:n residentti. Hallituksen muodostamista edelsi STTK:n poliittinen lakkoliikehdintä. Suomea yritettiin epävakauttaa. Kekkonen teki valtiovierailun DDR:ään syksyllä 1977, mutta vasta keväällä 1979 oli Länsi-Saksan vuoro. Sattumoisin olin lähetystösihteerinä Kööpenhaminassa lokakuussa 1977, kun Kekkonen vieraili Tanskassa. Presidentti ei enää ollut aivan tässä maailmassa.

DDR:ssä kiristyi sisäinen kuri nimenomaan vuodesta 1976 alkaen ja toisinajattelijoiden vaino yltyi. Berliinin muurin murtumisen 25-juhlassa eilen esiintynyt Wolf Biermann karkotettiin syksyllä 1976, jota Suomessa KOM-teatteri kiitti oikeana toimena sosialismin pelastamiseksi. Tätä operaatiota johti SED:ssä Paul Verner. Eivät suomalaiset puolueet yleensäkään moittineet DDR:n sisäisiä oloja. Sorsa teki pääministerinä virallisen vierailun DDR:ään vielä syyskuussa 1985. Euroopan vakauden nimissä? Vielä 1987 presidentti Mauno Koivisto kiitteli DDR:n sisäistä ”vakautta”. Olisiko tässä kyse reaalipolitiikasta vai suomettuneisuudesta?

Berliinin muurin kaaduttua SDP:n puoluesihteeri vakuutteli DDR:n Helsingin edustuston diplomaateille, ettei SDP harkitse suhteiden luomista DDR:n vastaperustetun sosialidemokraattisen puolueen kanssa, vaan jatkaa tiivistä yhteydenpitoa SED:n kanssa. On tietysti ymmärrettävää, ettei näitä menneitä haluta muistella. Jos nyt kerran sattuu olemaan historian muutoksessa väärällä puolella, niin ”So what”.