Arvovalta on herkkä asia kansainvälisissä suhteissa

Sotilaallista voimaa pidetään yhä tänään tärkeimpänä vaikutusvallan ja jopa arvovallan lähteenä  kansainvälisessä politiikassa. Voimme tietenkin toivoa, että jatkossa ongelmiin haetaan ratkaisua neuvottelemalla, mutta joskus ongelmiin ei ole ratkaisuja ollenkaan. On vain padottava ongelma, mikäli sekään onnistuu. Yhdysvallat on suurin sotilaallinen toimija maailmassa, eikä yksikään valtio pääse lähelle sitä. Tässä mielessä Venäjän argumentti Yhdysvaltojen dominanssista on lähellä totuutta. Samalla vääristyy kuitenkin totuus. Yhdysvaltain sotilaallinen voima syntyi toisen maailmansodan aikana, jolloin sen oli osallistuttava Euroopan puolustukseen ja maa tuli vedetyksi myös sotaan Japania vastaan Aasiassa. Ilman Yhdysvaltojen apua Neuvostoliiton kyky torjua Saksan hyökkäys olisi ollut olennaisesti vaatimattomampi. Se, että kylmä sota syttyi, ja Yhdysvallat palasi Eurooppaan, oli seurausta neuvostodiktaattori Josif Stalinin uhkapelistä. Hän katsoi, että puna-armeijalla oli oikeus jäädä sinne, mihin se oli edennyt Saksan vastaisessa sodassa. Tämän ”oikeuden” Stalin luki sotilaallisesta lopputuloksesta. Suurvaltojen konferensseissa Jaltassa, Teheranissa ja Potsdamissa Stalinilla oli arvovaltaa, jonka avulla Neuvostoliitto ulosmittasi sodasta enemmän kuin ansaitsi.

Venäjä on viime vuosina pyrkinyt palauttamaan arvovaltaansa - ei välttämättä arvostustaan - ottamalla voimapolitiikan arsenaaliinsa. Ydinaseen käytöllä uhkailu on tosin merkki myös heikkoudesta, mutta yhtä kaikki, pelottelu pehmentää vastarintaa, mikä onnistui 1980-luvullakin. Pelkkä varustelu ei olisi aiheuttanut pelon väristyksiä, mutta voiman näyttö Itämerellä ja käyttö Krimillä ovat herättäneet pelkoja etenkin Venäjän rajanaapureissa. Venäjä selittää vain reagoivansa siihen kohdistuviin uhkiin on sitten kyse Naton laajentumisesta tai värivallankumouksien torjunnasta. Tausta on epäilemättä monimutkaisempi, eikä historia ole toisarvoinen tapahtumien selittäjä. ”Stalinin valtakunta” oli luotu verellä ja uhrauksilla, mikä on presidentti Vladimir Putinin strategian yksi selittäjä.

Neuvostoliiton hajoaminen oli siten ei vain ”geopoliittinen katastrofi” vaan merkittävä arvovallan menetys Neuvostoliiton seuraajavaltiolle Venäjän federaatiolle. Toisaalta Neuvostoliiton romahdus olisi voinut olla suuri historialinen mahdollisuus, joka olisi aloittanut Venäjän modernisaation ja länsilähentymisen. Presidentti Boris Jeltsin yritti luoda edellytykset käänteelle, joka olisi vahvistanut maassa orastavaa demokratiaa, markkinataloutta ja oikeusvaltiota. Yksi syy, miksi tässä ei onnistuttu, liittyi historiaan. Kommunismin ja etenkin Stalinin rikoksista ei aloitettu avointa keskustelua. Katynin murhat paljastettiin Stalinin aiheuttamiksi, mutta 2000-luvulle tultaesssa menneisyydestä sai nostaa esille vain Venäjän (Neuvostoliiton) arvovaltaa ja kunniaa vahvistavia asioita. Itse asiassa Jeltsin joutui jatkuvan pilkan kohteeksi siitä, että tämä vaikutti heikolta.  Sama ilmiö koettiin Weimarin tasavallassa 1920-luvulla, missä  presidentti Friedrich Ebertiä pilkattiin heikkoudesta ja hänestä etsittiin medioihin kohujutun aineksia. Brittihistorioitsija Richard Evansin mukaan (The Coming of the Third Reich) tämä heikkouden ilmapiiri loi pohjaa natsismille. Jeltsiniin kohdistunutta vähättelyä ei voi siten selittää vain heikentyneen terveyden aiheuttamaksi. Jeltsin näytti heikolta, koska hän ei halunnut enää militarisoida Venäjää. Jeltsinin seuraaja tunnisti ongelman, mutta teki väärän johtopäätöksen.

Kehitys natsi-Saksan seuraajavaltioissa Saksan littotasavallassa ja  jossain määrin lyhytkestoiseksi jääneessä Saksan demokraattisessa tasavallassa sai toisen suunnan. Saksan liittotasavallan presidentti Richard von Weitzäcker piti toisen maailmansodan päättymisen 40-vuotisjuhlan yhteydessä 8.5. 1985 puheen, josta hän on jäänyt historiaan. Liittopresidentti puhui saksalaisten ”vapautuksen päivästä”, mutta muistutti, että vapaus ei koittanut ”omin voimin”.  Hän vannotti saksalaisia muistamaan, että menneisyydestä ei voida vaieta vaan totuutta on katsottava silmästä silmään. Puheen on katsottu laskeneen modernin Saksan yhden peruskiven. Tuskin puhe oli toisarvoinen tekijä, kun Saksojen yhdistymisen taustoja on analysoitu.

Saksa vahvisti kiistatta arvovaltaansa maanosassa, missä se oli aiheuttanut hirvittävää tuhoa. Iso-Britannia sai myös lisää arvovaltaa, kun se toisen maailmansodan jälkeen alkoi vetäytyä siirtomaistaan. Yhdysvallat joutui nöyryytetyksi Vietnamissa, mutta kävi läpi syvällisen itsetutkiskelun, eikä jäänyt peräämään kunniaansa, vaan muutti politiikkaansa. On erikoista, että presidentti Putin on esittänyt myönteisiä arvioita 23.8.1939 allekirjoitetusta Molotov-Ribbentrop-sopimuksesta, jonka seurauksena Puola, Baltian maat ja Suomi joutuivat kokemaan suuria kärsimyksiä. Todellisuudessa Talvisota merkitsi Neuvostoliitolle sen kansainvälisen arvovallan syvintä alhoa, kuten amerikkalainen kansainvälisen politiikan arvostettu klassikkokirjailija Hans J. Morgenthau kirjoitti jo 1948. Eikö Putin muistanut, mikä katastrofi Talvisota oli nimenomaan Neuvostoliiton arvovallalle?

Historian  unohtaminen johtaa väistämättä siihen, että Venäjän kunniantunto on koetuksella jatkuvasti. Se, että kansainvälisten konferenssien yhteydessä syntyy arvovaltakysymyksiä, on enemmän tavanomaista kuin epäonormaalia. Potsdamin konferenssissa heinäkuussa 1945 ”kolme suurta” eivät kyenneet sopimaan siitä, kuka astuu ensimmäisenä konferenssisaliin, jonka seurauksena Josif Stalin, Harry S. Truman ja Winston Churchill tulivat sisälle eri ovista yhtä aikaa. Vuonna 1946 kansainvälisessä ulkoministerikokouksessa Vjateslav Molotov oli istutettu toiseen riviin, jonka seurauksena Neuvostoliiton ulkoministeri - Suuren Isänmaallisen Sodan voittajavaltion edustaja - jätti närkästyneenä kokoussalin. Helsingissä 5.7.2015 koettiin tilanne, kun Venäjä näytti närkästyksensä lähettämällä ETYJ-juhlakokoukseen vain yhden edustajan. Totta kai Venäjän närkästys voidaan selittää myös EU:n sanktioilla,  mutta taustalla on Kremlin syvempi tyytymättömyys kansainvälisen järjestelmään, jonka perusteita Venäjä haluaa muuttaa. Nykyisessä järjestelmässä Venäjä ei ole enää suurvalta, paitsi sotilaallisessa suhteessa.

Arvovaltapolitiikasta - politics of prestige - on tullut aiempaa tärkeämpi osa valtapolitiikkaa kansainvälisissä suhteissa. Mistä muustakaan yltyvässä  propagandasodassa on kyse? Suursodan mahdollisuus on suhteellisen pieni, mutta sotilaallinen arvovaltapolitiikka on lisääntymässä.  Venäjä haluaa nöyryyttää Ukrainaa, joka ei ole suostunut liittymään Venäjän satelliitiksi. Mikäli  käynnissäoleva hybridisota kestää 20 vuotta, sen tuloksena voi olla ”uusi maailmanjärjestys”.  Kreikan kriisi osoittaa, miten EU:n asemaaa voidaan horjuttaa. Suomi on Ruotsin ohella jäänyt Naton ja Venäjän väliin, missä se on ollutkin, mutta hybridisodan yltyessä tämä gepoliittinen asema on aiempaa haavoittuvampi. Onkin erikoista, että SIPRIn erityisasiantuntija Tarja Cronberg katsoo (HS 4.7.2015), että Euroopassa suurin turvallisuusuhka on ”ihmisten syrjäytyminen”. Haluaisin tulkita tämän niin, että Cronbergin mukaan kyse on Venäjän syrjäytymisestä, ei EU:n alueen ihmisten syrjäytymisestä, joka on uhka sosiaaliselle vakaudelle, ei EU-maiden turvallisuudelle sinänsä. Turvallisuuden uhkat tulevat ennen muuta ulkoapäin, ei vielä EU:n sisältä. Euroopan unioni on kuitenkin varsin voimaton, kun Venäjä lisää hybridisodan arsenaaliaan. 

Tämä on osittain seurausta turvallisuuspoliittisesta paradigmasta, jota Cronberg monen muun lailla edustaa EU:ssa. EU:n integraation on arvioitu eliminoivan sodan vaaran. Tällöin jää kuitenkin helposti ymmärtämättä, että tämä on tilanne EU:n sisällä, mutta ei sen ulkopuolella, mistä Ukraina ja Goergia tarjoavat tuoreita esimerkkejä. Euroopan unionin kannalta on uhkaavaa, että Venäjä jatkaa itse asiassa monessa suhteessa Neuvostoliiton aikaista arvovaltapolitiikkaa. Suomen kannalta tämä ei ole helpottamassa turvallisuustilannetta, eikä sitä helpota Cronbergin toivomus, että ”maanosan puolustusta ei voida jättää ikuisesti amerikkalaisille”. Kyse ei ole siitä, että Yhdysvallat on ottanut Euroopasta puolustusvastuun, vaan siitä, että EU yhdessä Yhdysvaltojen kanssa muodostaa Euroopan puolustuksen perustan.  Eurooppa voi puolustaa joskus yksin itseään, mutta ei niin kauan kuin Venäjä ei liity yhteistyön järjestelmään yhteisesti sovittujen sääntöjen pohjalta. Cronberg unohtaa senkin, että Euroopan sotilaalliseen turvallisuuteen liittyvä ydinaseiden hallinta ei ole mahdollista ilman Yhdysvaltoja. Tämä unohtaminen on loogista, jos turvallisuuspolitiikka irrotetaan strategisesta todellisuudesta ja sotilallliset uhat korvataan keinotekoisesti laajemman turvallisuuden käsitteillä. Ilmastomuutoksen torjunta epäonnistuu, jos sotilaallinen turvallisuus pettää.