Anti-liberalismi ja Venäjä yhdistävät populisteja oikealla ja vasemmalla

Unkarin pääministeri Viktor Orban korosti taannoin puheessaan, että uusliberalistinen aika on ohi ja siirtyminen ”aitoon demokratiaan” on alkamassa. Puheenvuoro toi mieleen suomalaisten vasemmistopopulistien, kuten kansanedustaja Erkki Tuomiojan (sd.) blogit, joissa ideologinen päävastustaja on vuosia ollut uusliberalismi yleensä, toisin sanoen toimiva markkinatalous ja yksilön vapauden, demokratian ja oikeusvaltion arvostus.  

Toinen oikeiston ja vasemmiston populisteja yhdistävä tekijä liittyy Venäjään. Sekä Orban että Tuomioja, mutta myös Saksan kansallismielinen oikeisto AfD, Ranskan Marine Le Pen, ovat asemoineet kantojaan niin, että Venäjän agressiivisen ulkopolitiikan taustalta löytyy syylliseksi EU ja tietämättömyys Venäjän intresseistä. Sekä vasemmistolaiset että oikeistolaiset populistit haluavat ainakin vaientaa Venäjän kritiikkiä tai auttaa sekoittamaan totuus Venäjän harjoittamassa informaatiosodassa.

Suomen sosialidemokraatteja, mutta myös vasemmistoa laajemminkin ei yleensä ole pidetty populisteina, mutta kaksi seikkaa yhdistää nämä liikkeet oikeistopopulisteihin. Ensinnäkin suhde Venäjään on oikeistopopulistisilla linjoilla. Europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari (sd.) ei sanonut YLE:n A-studiossa viikolla tietävänsä, että Venäjä rahoittaa tai ainakin lainoittaa useita EU-maissa vaikuttavia oikeistopopulistisia puolueita. Onko niin, että hän ei europarlamentissa ole saanut näistä asioista tietoja. Entäpä yhteistyö Venäjän valtion suuryhtiöissä. Krimin anastus ei näytä olevan este sille, että entiset pääministerit Esko Aho (kesk.) ja Paavo Lipponen (sd.) Saksan entisen liittokanslerin Gerhard Schröderin tavoin ovat korkeapalkkaisia neuvonantajia Gazpromissa ja Sberbankissa. Saksan valtiovarainministeri Wolfgang Schäuble arvosteli tiistaina selväsanaisesti Schröderiä, jonka ei entisenä kanslerina tulisi olla Gazpromin leivissä, joka edistää kaasuputkihankkeita Euroopassa, kuten Nord Streamia.

Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin valinnan ja Syyrian sodan taustojen selviämisen paradoksaalinen vaikutus saattaa Euroopassa johtaa siihen, että äärioikeiston kannatus on alkanut sakata. Tämä voi luoda edellytykset demokratiaan, ihmisoikeuksiin ja oikeusvaltioon nojautuvan edistyksellisen liberalismin paluulle eurooppalaisen politiikan keskiöön. Etenkin Ranskan presidentinvaalista, mutta jo Hollannin parlamenttivaaleista voi tulla tässä käännekohta.

Suomessakin edistysmielinen liberalismi voi tehdä paluun kansalliseen politiikkaan lähitulevaisuudessa joko sitä josssain määrin aatteelisesti lähellä olevissa puolueissa tai kuten Ranskassa uutena poliittisena liikkeenä. Suomen poliittinen kenttä on kuitenkin vanhoillisen jähmeä, mikä näkyy uudistusten vastustamisena on sitten kyse sisä- tai ulkopolitiikasta. Talouskasvu on pysähtynyt ja poliittisten päätösten läpirunnominen vaikeaa. Ulkopoliittinen keskustelu on samalla tavoin jäykkää kuin 1980-luvulla, vaikka ulkoministeri Timo Soini (ps.) onkin kyennyt vetämään auki kiinniolevia ikkunoita myös Eurooppaan. Suomen politiikan erityisongelmia ovat puoluekentän pirstaloituminen, anti-liberalismi ja Venäjä.

1990-luvulla liberaalia näkemystä pyrki vuosina 1993-1997 ainakin sporaadisesti tuomaan esille ”sivusta” presidentiksi noussut Martti Ahtisaari. Erkki Tuomioja tosin haistoi päiväkirjamerkintöjensä pohjalta ”palaneen käryn” jo 1993 keväällä, kun hän moitti ehdokas Ahtisaaren ”omin päin” kirjoittamasta esivaalikampanjan avajaispuheesta. Ehdokas korosti, miten hän arvosti koulukaupungistaan Oulusta presidentin tehtävään nousseen presidentti K.J. Ståhlbergin näkemyksiä tasavallan johtamisesta. SDP:n perusagendasta eroavat kannanotot Mäntyniemestä saivatkin jatkossa kovaa kritiikkiä, mikä selitettiin tosin johtuvaksi osaamattomudesta tai neuvonantajien virheistä. 

Tuomioja kannatti Ahtisaarta omista syistään ja pääsi tavoitteeseensa 2000, kun presidentiksi nousi hänen läheinen aatetoverinsa. Tämän päivän mittakaavalla arvioituna vasemmistopopulistinen Tarja Halonen, joka arvosteli globalisaatiota ja uusliberalismia  ja torjui kaikki suomettumissyytökset ehkä tajuamatta, että 2017 hänen kannanotoistaan saa polttoainetta eurooppalainen oikeistopopulismi.