Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen kyseli twiitissään 5.3., tarvitaanko Suomessa lustraatiota. Kyse on siitä, voitaisiinko ja olisiko syytä, ”läpivalaista” suomettumisena tunnettu ongelma. Lustraatio on terminä käytössä entisissä Itä-Euroopan sosialistimaissa, missä on yritetty selvittää, millaista yhteistyötä näissä maissa harjoitettiin Neuvostoliiton KGB:n ja sen kanssa yhteistyötä tehneiden näiden maiden salaisten pollisien kanssa. Tämän blogin pitäjä on pyrkinyt selventämään suometumista ainakin teoksissa Vasemmalta ohi (2007) ja Tiitisen lista (2011). Kolme tietokirjailijaa Arto Luukkanen, Jukka Mallinen ja Martti Puukko julkaisivat maanantaina 2.3.2015 artikkelikokoelmansa Lustraatio. Teos on tärkeä puheenvuoro myös suomettumisen ongelman kartoittamiseksi ja suoranainen vetoomus, että myös Suomessa selvitettäisiin suomettumisen ongelma ja siihen liittyvä Itä-Euroopan turvallisuuspalvelujen kanssa harjoitettu yhteistyö. Tämän yhteistyön selvittäminen on käynnissä. Tekijät viittaavat niihin moniin hankaluuksiin ja menttaaalisiin esteisiin jotka liittyvät hankkeeseen. Esimerkkinä nostetaan esille entinen pääministeri ja SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen, joka kolumnissaan väitti, että selvittämisen seurauksena Töölönlahdelle rakennettaisiin giljotiini ja epäiltyjen kotiovet ja hautakivet merkittäisiin.
Tuore asennetutkimus paljastaa, että vain noin joka kolmas suomalainen tunnistaa suomettumisen. Tässä ei sinänsä ole ihmettelemistä, koska hallitseva historiakirjoitus kiittää Suomen kylmän sodan kaudella harjoittamaa ulkopolitiikkaa menestystarinaksi, johon liittyvien ongelmien pengonta on lähinnä epäisänmaallista saivartelua. Kysymyksenasettelun laajentamisella voitaisiin helpottaa suomettumisen (tarpeeton periksiantaminen neuvostopainostukselle) identifiointia. Totta kai Suomi selvisi ilman neuvostomiehitystä kylmästä sodasta. Voi olla, että Neuvostoliitto ei tätä koskaan edes halunnut ,koska se olisi johtanut siihen, että Ruotsi olisi liittynyt NATO:on. Kreml halusi ainoastaan pelotella Suomen poliittinen eliitin pehmeäksi. Käydä Suomessa latenttia hybridisotaa, ottaa maa henkisesti haltuun, eristää se lännestä jonkinlaiseksi suojavyöhykkeeksi ”amerikkalaisen demokratian arvoja vastaan”. Tästä on varmuudella useita raskauttavia esimerkkejä. Niinikään Lipponen tarkoittaakin hautakivien merkkaamisella sitä, että kriittinen historiankirjoitus tästä kaudesta muodostuisi jonkinlaiseksi noitavainoksi, hän on väärässä. Eräänlaisista poliittisista noitavainosta, eli neuvostovastaisuuksien jäljittämisestä, on sen sijaan todisteita. Lipponen voisi rehellisesti miettiä omaa menneisyyttään näissä kylmän sodan kauden ”noitavainoissa” ja niiden jälkiselvittelyissä, joissa oli jälleen poliittisen noitavainon piirteitä (ks. Etupiirin ote, 2014, s. 241, 268, 265 ja 266). Yksi suomettumisen tutkimisen rajauksista liittyy Suojelupoliisin (Supo) rooliin. Lustraation tekijät ovat huomanneet niin sanotun Mitrohinin arkiston paljastukset, joiden mukaan Supon päällikkönä 1992-1998 toiminut Arvo Pentti olisi ottanut rahaa KGB:ltä ja tehnyt palveluksia rahaa vastaan. Nämä arkistotiedot Supo sai jo joskus 1992, mutta tiettävästi sekin tieto salattiin. Supon toiminnassa ja henkilörekytoinneissa on paljon muutakin selvitettävää. Mikä oli Supon vasikkarekisteri vaikkapa 1980-luvulla? Ketkä paljastivat neuvostovastaisuksia, mistä on tietoja saatavissa eri lähteistä? Supo ei enää 1980-luvulla seurannut kommunisteja, mutta seurasi tehostetusti neuvostovastaisia ilmiöitä ja neuvostovastaisia henkilöitä. Tämä ei estänyt Supoa harjoittamasta yhteistyötä Länsi-Saksan tiedustelun kanssa, mutta tosiasia on, että länsimaiden tiedusteluyhteistyön ovet avautuivat niin sanottuun Bernin klubiin vasta 1994. Tämä johtui siitä, että Supoon ei luotettu neuvostoyhteyksien takia. Supo salasi kuten tunnettua entisen Itä-Saksan Stasin viimeisen Helsingin aseman päällikön, eversti Ingolf Reyerin Saksan tiedustelulle antaman luettelon suomalaisista Stasin (mutta ehkä myös KGB:n) kontakteista. Lisäksi KGB-loikkari Oleg Gordievskyn välittämät tiedot 1980-luvun lopulta esimerkiksi SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsan asemasta KGB:n korkeimman tason kontaktina jätettiin omaan arvoonsa. Suomessa on näidenkin salailujen perusteella voimassa anglo-saksisista maista tunnettu ”Immunity of power” -menettely. Tarpeeksi korkeassa poliittisessa ja ”sopivassa” asemassa olevia henkilöitä ei epäillä eikä tutkita. Itse asiassa Supon apulaispäällikkö Hannu Moilanen on tämän julkisuudessa myöntänyt. Hänen mukaansa ”vastuuasemissa olevat päättäjät tietävät mitä tekevät”. Watergate-skandaali murensi käytännettä Yhdysvalloissa 1974, ja nyt eri syistä myös Iso-Britanniassa. Kuitenkin 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa saadut tiedot suomalaisista itäblokin tiedustelun huippukontakteista ja värvätyistä agenteista suojattiin tämän oikeusturvaa loukkaavan käytänteen perusteella. Tämä suojelu ja sen paljastaminen edellyttää suomettumisen tutkimista. Kyse on oikeusvaltiosta ja Suomen ulkopolitiikasta. Martti Puukon artikkeli puolalaisesta lustraatiosta on merkittävä myös Suomen kannalta. Erikseen on todettava, että Puolan avaamat salaisen poliisin arkistot nostanevat esille myös suomalaiset KGB:n ja Stasin kontaktit, koska Puolan salaisen palvelun ja KGB:n yhteistyö Helsingissä oli tiivistä. Tässä yhteistyössä annettiin tiedot kontakteista ja värvätyistä. Stasin arkistot ehdittiin pitkälle hävittää, mutta Puolan osalta näin ei tapahtunut. Tiitisen lista on siten Varsovassa, missä sitä ei enää salailla. Puolan lustraatio osoittaa, että kylmän sodan aikaiset ”huippukontaktit” jarruttelivat - kun lustraatiota ei toteutettu vuosikausiin -Puolan poliittista kehitystä ja myös ulkopolitikian reformia 1990-luvulla. Missä määrin sama ongelma vaivaa Suomea, mikäli neuvostovastaisuuksien ilmiantajat ovat olleet avainasemissa Suomessa myös kylmän sodan jälkeen? Onko Suomessa de facto kerta toisensa jälkeen torjuttu asiallinen turvallisuuspoliittinen keskustelu - ja siihen ehkä liittyvä poliittinen nykykriisi -kytköksissä lustraation paniikinomaiseen torjumiseen? Vastausta tähän tulee hakea suomettumisen pesänselvityksestä, jota on voitu tehdä vain sporaadisesti. Voidaan sanoa, että suomettumisen pesänselvitystä on torjuttu määrätietoisesti, mistä Lipposen hautakivi-kolumni on tietenkin hyvä todiste. Eletäänkö Suomessa jälkisuomettumisen henkisessä horroksessa, on kysymys, jonka Lustraatio-teoksen kirjoittajat oikeutetusti esittävät. Suomessa on myös ollut voimissaan illuusio maan kansainvälisestä asemasta. Suomi popin nimikko-Rock-yhtye 1980-luvulla lauloi jotenkin niin, että ”Suomi on kotiovi Gorballe Eurooppaan”. Todellisuudessa Suomi ei ollut Gorballe ovi Eurooppaan, vaan se ovi oli yhdistynyt Saksa. 2000-luvulla Suomessa saattoi osin ymmärrettävästikin syntyä illuusio, että Suomen erityislaatuinen arvoulkopolitikka erottui edukseen Euroopassa ja oli ”ovi Venäjälle Eurooppaan”; että nimenomaan suomalainen ulkopolitiikka on jatkossa myös malli Euroopan unionin Venäjä-politiikalle. Tästä ”kolme bassoa” - Ilkka Kanerva, Seppo Kääriäinen ja Eero Heinäluoma - antoivat todisteita 4.3. haastatteluissaan. ”Nyt näette, että baltit pelkäävät NATO:ssa, toisin kuin me, jotka emme liittyneet”. Vai miten on ymmärrettävä niitä näkemyksiä, että turvallisuuspolitiikan iso virta eristää Yhdysvallat Euroopasta ja EU:n tulee alkaa itse huolehtia omasta turvallisuudestaan? Eikö tässä uskomuksessa ole siemen jälkisuomettumisesta; uskoa, että jatkamalla erityissuhdetta Venäjän kanssa, saadaan Eurooppakin harjoittamaan erityissuhteita Venäjän kanssa. Koko Eurooppaa ”suomettuu”, mistä bassojen mukaan ei ole koskaan ollut näyttöä, koska kyse on menestystarinasta johon bassot osallistuivat jo 1980-luvulla. Yhdysvallat saadaan jättämään Euroopan puolustus, mitä Kalevi Sorsa - mutta ei presidentti Urho Kekkonen - toivoi jo 1973. On jokseenkin varma, että Ukrainankin kriisin valossa Berliinissä, Lontoossa, Pariisissa ja Varsovassa ajatellaan eri tavalla. Nyt ei ole aika suomettaa Euroopan unionia, vaan pitää kiinni transatlanttisesta verkostoitumisesta. Yhdysvallat tarvitaan yhteiseen euroopalaiseen puolustukseen yhtä paljon kuin 1949 jolloin NATO perustettiin. Siinä bassot ovat ehkä tiedostamattaan oikeassa, että tämän konstellaation säilyttäminen on nyt vaikeampaa kuin 1949, mutta sen pahempi Euroopalle. Venäjän palaaminen yhteistyöhön ei ole mahdollista, mikäli transatlanttinen akseli romahtaisi. Suomessa on aika elvyttää historian tosiseikoille nojaava ulkopolittinen keskustelu. Sen aika on nyt, eikä joskus tulevaisuudessa.
0 Comments
Your comment will be posted after it is approved.
Leave a Reply. |
"The more you understand the world, the higher your chance of shaping it". Don't walk behind me; I may not lead. Don't walk in front of me; I may not follow. Just walk beside me and be my friend. Alpo RusiValtiotieteen tohtori, suurlähettiläs, tasavallan presidentin entinen neuvonantaja, professori ja kirjailija.
Blogiarkisto
January 2021
|
Alpo Rusi |
|
Kirjoituksia saa lainata. Lähde on mainittava.