Professori Timo Soikkanen kuvaa erinomaisesti ulkoministeriön historiassa Presidentin ministeriö 1956-1969 (2003) miten käsite ”turvallisuuspolitiikka” luotiin vuosina 1966-67 kuvaamaan Suomen kansainvälisten suhteiden laajempaa strategiaa, jossa lähtökohtana oli ulko- ja puolustuspolitiikka. Poliittiseksi tavoitteeksi, strategiaksi kehitettiin ”puolueettomuuspolitiikka”, jonka peruspilareita olivat (1) Suomen pidättyminen sotkeutumasta suurvaltojen kiistoihin, sekä (2) puolustusvoimien vahvistaminen puolueettomuuden uskottavuuden vahvistamiseksi. Turvallisuuspolitiikan kehittäminen alkoi tilanteesta, jossa Euroopan turvallisuusjärjestelmä oli tulossa uuteen käännekohtaan, eikä Suomen aiempi poliittinen pyrkimys noudattaa rauhantahtoista puilueettomuuspolitiikkaa enää toiminut. Presidentti Urho Kekkonen oli toukokuussa 1967 todennut uudelle poliittisen osaston päällikölle, tohtori Risto Hyväriselle, että ”nyt oli ryhdyttävä toimenpiteisiin molempien Saksojen tunnustamiseksi”. Eduskunnassa oli vuodesta 1966 vasemmistoenemmistö, joka halusi Saksojen, etenkin DDR:n tunnustamista. Kekkonen oli alkanut lämmetä ajatukselle huomaamatta, mitä sudenkuoppia DDR:n tunnustaminen Suomen kansainvälisen aseman kannalta sisälsi. DDR:n yksipuolinen tunnustaminen olisi eristänyt Suomen, koska Saksan liittotasavalta katkaisi suhteensa maahan, joka tunnusti DDR:n. Tässä poikkeuksen teki vain Neuvostoliitto, jonka kanssa Länsi-Saksa oli solminut normaalit suhteet jo 1955.
Hyvärinen painosti yhdessä ulkoasiainsihteeri Keijo Korhosen kanssa Kekkosen muistioilla ymmärtämään, että Suomen tuli soveltaa yhtenäistä linjaa niin sanottujen ”jaettujen valtioiden” ongelmiin. Kekkonen oli kuitenkin pitkään kahden vaiheilla, kunnes Suomen YK-lähettiläs Max Jakobson sai presidentin tajuamaan, että Suomen mahdollisuudet toimia Euroopan rauhan hyväksi romuttuvat, mikäli DDR tunnustetaan - mistä lopulta oli kyse - etuajassa. Vielä pääministeri Mauno Koiviston johtaman hallituksen aikana siinä enemmistönä ollut SDP, TPSL ja SKDL ajoivat DDR:n yksipuolista tunnustamista, mitä Koivisto vielä tammikuussa 1972 valitteli DDR:N edustuston päällikölle. ”Kekkonen esti tunnustamisen valtaoikeuksiinsa nojautuen”. DDR:n tunnustamisen etuaikaiseen estämiseen liittyy Suomen lähihistorian kannalta näin hyvin tärkeä poliittis-hallinnollinen prosessi. Suomen ulkopolitikkaa sai turvallisuspoliittisen ankkurin, joka tosin ei pitänyt kunnolla enää vuoden 1973 jälkeen. Neuvostoliiton romahduksen ennakoinnissa epäonnistuttiin, koska Suomen ulkopoltiikalla ei ollut turvallisuuspoliittista ankkuria. Tai paremminkin: sen perusteet olisi tullut arvioida uudelleen. Ulko- ja puolustuspolitiikan ohella painoa olisi tullut antaa taloudellisille, yhteiskunnallisille ja kansianvälisen järjestelmän rakenteellisille tekijöille. Strategisen analyysin vajavaisuus johti siihen, että Suomen idänkauppa romahti tavalla, joka syvensi ratkaisevasti taloudellista lamaa. Tilanne vuonna 2015 on samankaltainen, vaikka nyt painopiste liittyi strategisessa analyysissä Suomen kansainvälisen aseman taloudellisiin reunaehtoihin. Entinen valtiovarainministeri ja SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen totesi taannoin, että vuonna 2011 ”emme osaneet odottaa, että suhdannekäännettä ei tulisi”. Tämä näkemys osoittaa, että Jyrki Kataisen hallituksen valtiovarainministerin näkemys Suomen talouden kehityksen keskeisestä reunaehdosta lepäsi hataraan strategiseen analyysiin. YK:ssa ja kansainvälisissä tutkimuslaitoksissa oli tietoa siitä, että vuonna 2008 alkanut globaali finanssikriisi tulisi johtamaan vuosikymmenen mittaiseen matalan kasvun jaksoon globaalitaloudessa. Mitään suhdannekäännettä ei siis voitu odottaa tapahtuvaksi. Tämän blogin kirjoittaja julkaisi Turun Sanomissa artikkeleita, joissa tuotiin esille YK:n sihteeristön arvioita matalan kasvun jatkumisesta aina vuoteen 2020. Valtiovarainministeriöstä puuttui ”RIsto Hyvärinen”, joka olisi sanonut, että Suomen taloudessa ei voida laskea kansainvälisen suhdannekäänteen varaan ,jota ei ole tulossa. Ylioptimistinen ja historiaton analyysi Suomen taloudesta esti näkemästä, ettei suhdannekäänne ollut tulossa, eikä Suomen taloutta enää edes nostaisi kohtuullinenkaan suhdannekäänne, vaan kyse oli pitkäaikaisemman taloudellisen kehityksen rakenteellisista ongelmista (kapea tuotantorakenne, korkea kustannustaso, jäykät työmarkkinat, poliittisen järjestelmän ongelmat). Laajemmin Suomen kansainvälisen aseman kannalta tilanne on heikentynyt vuodesta 2011 entisestään. Suomen häviö YK:n turvaneuvostovaalissa 2012 oli oire aseman heikentymisestä jopa ympäristössä, missä Suomella piti olla kestävä asema yhtenä YK:n arvostetuista jäsenvaltioista. EU:ssa Suomi ei myöskään ole päässyt Olli Rehniä lukuunottamatta huipputehtäviin, vaan ohi ajavat entiset Itä-Euroopan maat. Lopulta Venäjän voimapolitiikan seurauksena Suomen liittoutumattomuuspolitiikan ei vain turvallisuuspoliittiset, ulkopoliittiset vaan myös taloudelliset kustannukset kasvavat ehkäpä nopeastikin. Tuudittautuminen kuvitelmaan, että ”ulkopolitiikka on hyvissä kantumissa, kun puhallamme yhteen hiileen”, ei tässä paljoa auta. ”Ryhmäajattelu” on ollut huono neuvonantaja historiassa etenkin kriiseissä aiemminkin. Yksityiset läntiset investoijat saattavat karttaa jo tänään Suomea investointikohteena, koska Venäjän kehityksen seurauksena Suomen riskit kasvavat. Toisekseen Venäjän talouden heikkenemisen seurauksena Suomen idänkaupan riskit ovat jo realisoituneet. Tämä olisi tullut ymmärtää, mutta sen saattoi estää sama ongelma kuin 1980-luvun lopulla: Suomessa ei polittisista syistä haluttu uskoa, että Venäjä olisi muodostumassa ongelmaksi. Tähän liittyy jonkinlainen natofobia, mikä esti asiallisen keskustelun sotilaallisen liittoutumisen vaihtoehdoista, oli sitten kyse EU:n kehittämisestä myös sotilaallliseksi turvallisuusyhteisöksi tai liittymisestä Baltian maiden kanssa NATO:on 2004. ”Emme kuulu siihen joukkoon”. Suomen kansainvälisen aseman vahvistamisessa ensimmäisiä edellytyksiä on oikea ja analyyttinen arvio turvallisuusympäristön muutoksesta, talouden sekä sotilaallisen puolustuksen resursseista ja kestokyvystä. Sekä ulkoministeriö että valtiovarainministeriö tarvitsevat parempaa yhteistyötä, mutta myös uusia ja parempia strategisen arviointikyvyn resursseja. Venäjän muutoksia ei enää tulisi ihmetellä jälkikäteen, vaan ymmärtää niitä etuajassa. Tämä ei puolestaan ole mahdollista, jos suomalaiset yliopistot eivät kykene tarjoamaan riittäviä eväitä opiskelijoille kansainvälisen järjestelmän fundamenteista.
0 Comments
Your comment will be posted after it is approved.
Leave a Reply. |
"The more you understand the world, the higher your chance of shaping it". Don't walk behind me; I may not lead. Don't walk in front of me; I may not follow. Just walk beside me and be my friend. Alpo RusiValtiotieteen tohtori, suurlähettiläs, tasavallan presidentin entinen neuvonantaja, professori ja kirjailija.
Blogiarkisto
January 2021
|
Alpo Rusi |
|
Kirjoituksia saa lainata. Lähde on mainittava.